Ja niin päivästä tuli yötä pidempi
Kuulostaa ihan opettavaisen tarinan viimeiseltä lauseelta. Opetus on se, että kevätpäiväntasaus tulee joka vuosi, vaikka marraskuun hämärässä sitä on vaikea uskoa. Tämän viikon maanantaina se kuitenkin tapahtui (taas) ja tiistaista alkaen päivä on ollut ainakin himpun verran yötä pidempi. Voisin käyttää tätä päivän pitenemistä vertauskuvana meidän kuntotilanteen kehittymiselle, koska talvipäivänseisauksen aikoihin (joulun aikaan) meidän tilanne oli tosiaankin verrattavissa ihan sysipimeään yöhön, mutta siitä eteenpäin asiat ovat menneet parempaan suuntaan. Ja nyt, kun päivä on jo yötä pidempi eli valoa enemmän kuin pimeää, niin odotukset ja toiveet kevään SM-kisojen suhteen ovat tämän talven mittapuulla korkeat. Ja ei tämä auringonpaisteen määrä ainakaan huonoa ole tehnyt. Metri lunta ja aurinkoa siniseltä taivaalta on sellainen yhdistelmä, että saa hiihtäjän hymyilemään 🙂
Eihän hiihtäjä toki voi lähtökohtaisesti suunnitella kuntohuippuaan päivänpaisteen mukaan. Menisi talvi vähän ohi, jos syys- ja kevätpäiväntasauksen välillä vain surkuttelisi pimeän ajan ylivoimaa. Varsinkin täällä pohjoisessa täytyy alku- ja keskitalven ajan etsiä valoa elämään muualta kuin auringosta. Keinovalon kajossa hiihtäessä on hyvä muistaa, että suunnitelmallinen ja onnistunut harjoittelu tuo aikanaan sekä henkistä että fyysistä keveyttä myös keväthangille. Ja kilpahiihtäjä ei muutenkaan harjoittele kesällä eikä talvella auringon paisteen mukaan. Harjoitukset tehdään suunnitelman ja sen päivän vireen mukaan. Auringon paiste on vain iso plussa, jonka todennäköisyys kasvaa sen mukaan mitä useammin lenkille ulkoilmaan lähtee.
Tässä lähipäivinä on ollut muutakin kuin auringonpaistetta. Välillä on tullut lunta lämpötilan ollessa nollan asteen tuntumassa, mikä tietää supernihkeää luistoa ja pitovoiteluhaasteita. Niistä osaa tarkimman analyysin kertoa varmaan viime viikonlopun nuortensarjojen hiihtäjät, jotka lauantaina ratkoivat SM-mitalit erittäin vaativalla ”ylävitosen” kisaradalla Ounasvaaralla perinteisellä hiihtotavalla. Oli jos jonkinlaista paakkua sekä lipsumista, mutta myös hienoja taisteluita ja onnistumisia. Sunnuntain pitkillä matkoilla vapaalla hiihtotavalla ei pitoja tarvittu, mutta haastava rata piti huolen isoista eroista. Me oltiin Niilan kanssa molempina päivinä kannustusjoukoissa, koska Inka oli kisoissa mukana ja hiihti samalla viimeistä kertaa alle 23-vuotiaiden sarjassa. Missä välissä pikkusiskosta on muka tullut jo aikuinen?
Ja mitä seuraavaksi. Huomenna ajellaan Inkan ja Niilan kanssa Posiolle Pentik-hiihtoihin. Viime vuoden tuplavoiton puolustaminen tulee olemaan yliampuva tavoite, mutta ei kai me nyt häviämään lähdetä. Lähtölistan perusteella taso on miehissä ja naisissa selvästi kovempi kuin edellisenä vuonna ja jo kolmen joukkoon sijoittuminen olisi kova juttu. Se voisi olla sellainen realistinen tavoite. Joka tapauksessa huomenna nähdään vähän kuntotilannetta ja mihin se voisi viikon päästä vastaavilla matkoilla Kontiolahden SM-kisoissa mahdollisesti riittää. Huomiseen kenraaliharjoitukseen asennoidutaan kuitenkin niin, että jos menee hyvin niin hyvä homma ja jos ei niin hyvin, niin vielä on monta päivää aikaa kaivaa se oikea vire esille. Totuus on kuitenkin se, että tällä viikolla ollaan vielä harjoiteltu ihan kunnolla. Meillä kun harmittavasti talven harjoitusviikot sairastelujen takia jäivät alku- ja keskitalvella vähemmälle niin nyt ollaan yritetty hyödyntää terveet viikot oikein. Vielä torstaina oli aika kuormittava harjoituspäivä. Ja eilisen lepopäivän jälkeen väsymys tuli vasta oikeastaan esille (niin kuin hyvin usein käy). Tämä oli silti ihan suunniteltua ja uskon, että meidän paras kunto pompsahtaa esiin vasta ensi viikonloppuna. Ei ollenkaan silti haittaisi, jos huomenna hieman väsyneilläkin lihaksilla saisi aikaan kelvollisen perussuorituksen ja varsinkin hengityksen osalta irti mitä otettavissa on. Kuten sanoin, huominen on kenraaliharjoitus ja valmistaa meitä kohti Kontiolahtea. Ja onhan Pentik-hiihdoissa aina hyvät palkinnotkin 🙂 Ja muutenkin Posiolle on aina mukava lähteä.
Ainiin. Kuivalihaprojekti vol2 on aloitettu. Naudan sydäntä on muutama kilo suolautumassa ja luultavasti maanantaina askarrellaan ne virkkuukoululla, siimalla ja suksisauvoilla räystään alle roikkumaan. Viimevuonna oli tällainen projekti 🙂 Tänä vuonna neljännes 20kg paketista meni Empun (Inkan kämppiksen) koiralle (joku muukin ymmärtää hyvän päälle), mikä on varmsti hyvä jako siinä mielessä, ettei me ensi vuonna syödä niitä kuivaamattomia ylijääneitä sydänlihoja vielä maaliskuussa. Kuivalihat syötiin kyllä loppuun jo hyvissä ajoin niin, että alkoi jo mieli tehdä lisää.
Kärsivällisyyttä vaativia puuhia meillä, mutta hiljaa hyvä tulee. Paitsi numerolappu rinnassa. Silloin tykitetään menemään satoi tai paistoi.
Muistakaa kääntää kellon viisareita tunnilla kohti lähimpää kesää!
Iina