Meillä alkaa olla aika tärkeät hetket käsillä, kun tänään aloitimme leirin Vuokatissa. Tiedossa on hiihtokilometrejä niin putkessa kuin ulkoladullakin (JEEEE!!!) ja tarkoitus on viidessä päivässä saada hyvä tuntuma lumella hiihtämiseen. On tätä odotettukin. Vähän ylimääräistä stressiä keräsin itse viime viikolla, kun nenä meni tukkoon ja kurkku tuntui käheältä. Ei auttanut kuin pitää viikko täyslepoa. Onneksi maltoin, koska nyt olo on jo täysin terve ja voin lähteä Vuokattiin treenaamaan ihan täysipainoisesti. Se on vaan kova paikka istua sisällä ja popsia c-vitamiinia ja sinkkiä palanpainikkeena Carmolis-yrttitippoja. Onneksi loppu viikosta sain tosi mielenkiintoista luettavaa…
Luin Aikun kirjan (Tahto: Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot) heti, kun se saapui Rovaniemelle. Oikein varattiin se Suomalaisesta Kirjakaupasta, ettei vaan jäätäisi ilman. Kirja oli oikeastaan myöhäinen synttärilahja Niilalta minulle ja sillä perusteella minä sain lukea sen ensin. Täytyy sanoa, että kyllä ihmiset on niin median varassa monessakin asiassa. Aikusta ja monesta muustakin julkisuuden henkilöstä muodostetaan kuva mediasta saatujen tietojen mukaan ja sitten ajatellaan, että meillä on jotain puolueetonta todenmukaista tietoa kovinkin kattavasti. Myös tästä kirjasta kohistiin kovasti, koska ennakkoon tuotiin julki muutamia suoria lainauksia kirjasta ja niiden perusteella moni teki aikamoisia johtopäätöksia kirjasta ja Aikusta ylipäätään. Lapin Kansan tekstaripalstalla kehotettiin jopa soittamaan Mikko Alatalon Känkkäränkkää, kun Aikku hiihtää Lahden MM-kisoissa loppusuoraa. (”Mikäli Saarinen kisoihin pääsee.”) Tekstarin lähettäjä otti asiaan siis tällä tavalla kantaa vain luettuaan lehdistä kirjan saamia arvosteluja.
No tässäpä toisenlainen arvostelu. Ensinnäkin kirja oli hienosti kirjoitettu, mistä kiitos Pekka Holopaiselle. Asioita käytiin läpi kokonaisuuksina, vaikka välillä se tarkoitti sitä, että edetään monta vuotta eteenpäin ja seuraavassa luvussa taas palataan vuosia taaksepäin. Kestävyysurheilu on pitkäjänteistä työtä ja siinä vuosi on lyhyt aika. Pitkin kirjaa oli siroteltu suoria lainauksia Aikun lähipiirin, kilpakumppanien ja taustajoukkojen suusta. Mukaan ei oltu valittu kiillotettuja hehkutuksia, vaan rehellisiä mielipiteitä ja ajatuksia.
Ennakkoon nostettiin esiin, varmasti tarkoituksella, aika kuohuttavia lainauksia esimerkiksi maajoukkuehiihtäjien viileisiin väleihin ja urheilijan itsekkyyteen liittyen. Saatiin ainakin ihmiset kiinnostumaan. Pitäähän kirjoja saada myytyä mahdollisimman paljon. Mutta pitäisi sivistyneen ihmisen ymmärtää tämä perinteinen markkinointikikka ja perehtyä itse kirjaan ennen kuin huutelee kärkkäitä mielipiteitään.
Ehkä kirjan rehellisyys ärsyttää ihmisiä. Minä taas arvostan todella paljon Aikun rehellisyyttä ja avoimuutta. Voisi ajatella, että on jopa riski paljastaa näin paljon oman aktiiviuran ollessa vielä käynnissä. Uskon kuitenkin Aikun olevan nykyään niin rautainen ammattilainen ja henkisesti vahva, että mitään vaaraa ei ole. Kirjassa on kuvailtu, Aikun näkökulmasta tietenkin, tähtihiihtäjämme vaiheita ihan lapsuudesta kevääseen 2016 asti ja siihen välille on mahtunut toden totta muutakin kuin mitalikahveja! Aikku kertoo avoimesti hiihtäjäntyön vaikeista ja tuskallisista puolista, esimerkiksi sen vaikutuksista ihmisuhteisiin. Moni varmasti ihmettelee ja jopa kauhistelee, että miten voi joku haluta hiihtää niin kovasti, että on valmis uhraamaan näin paljon, jopa suhteet siskoihin ovat koetuksella. Kirjan luettuaan tähän ja moneen muuhun asiaan saa juuri sen tärkeän toisenkin näkökulman.
Virpin ja Aikun viileistä väleistä saatiin myös ennakkoon aika myyviä otsikoita. Toki niistä kohistiin jo silloin, kun asia oli ajankohtainen, mutta nyt se nostettiin taas esiin, kuin uutena asiana. En halua nyt koko kirjaa spoilata, mutta kyllä Aikku myös vilpittömästi ylistää Virpin monia ominaisuuksia ja kertoo oppineensa ehkä eniten juuri Virpiltä hiihtäjälle elintärkeitä asioita. He olivat maajoukkuekavereita, mutta koettakaa ihmiset ymmärtää, että jos kaksi naista kilpailee tosissaan maailman parhaan paikasta, niin ei siinä auta sydänystäviksi ryhtyä. Yksilölajeissa vain yksi voi olla paras. Tämä vahva tahto menestyä oikeastaan yhdistää Aikkua ja Virpiä.
Suomessa ei myöskään hyvällä katsota, jos nainen puhuu avoimesti rahasta, kovista tavoitteistaan ja iloitsee niiden saavuttamisesta. Pitäisi olla vaatimaton. Silti vaatimaton mitalisaldo arvokisoissa ei sekään tyydytä. Kysyn vaan miten voi yhdistää vaatimattomuuden ja maailmanmestaruuden? Jos ei vaadi itseltään ja muilta arvokisamitalin tasoista toimintaa, niin jää se mitali vain haavekuviin ja suomalaiset ei ole siihenkään tyytyväisiä. Kirja kannattaa lukea jo siksikin, että ymmärtää millaisen työmäärän hiihto huipputasolla vaatii. Ne ei ole kahdeksasta neljään -päiviä ne. Eikä riitä edes ne sadat treenitunnit. Helppoahan se olisi, jos se voittaa kuka eniten treenaa.
Kirjassa on myös sopivasti huumoria. Minulle henkilökohtaisesti osuvin heitto koski omaa hiihtoseuraani Nastolan Nasevaa ja sen 90-luvun edustusasua. Asu on sattuneesta syystä erittäin hyvin jäänyt mieleeni, vaikka olenkin selvästi nuorempaa kaartia. Tässä suora lainaus kohdasta, jossa Aikku kertoo kokemuksiaan ensimmäisistä Lahden alueen piirinmestaruuskisoistaan Vääksystä: ”Parkkipaikka oli täynnä hienoja voitelupöytiä, kiukuttelevilla lapsilla monia kalliita suksipareja, viimeisen päälle muodikkaita hiihtoasuja. Nastolan Nasevan sateenkaariasu näytti siltä kuin hiihtomuoti olisi saavuttanut päätepisteensä.” Siinä tosiaan oli mieleen painuva trikoohaalari! Jos jollain on sellainen vielä tallessa (esimerkiksi koko s) ja haluaisi sen minulle lahjoittaa, niin olisin ikionnellinen ☺
No niin eipä kerrota enempää. Kirja on siis ehdottomasti lukemisen arvoinen ja täynnä arvokasta oppia niin muille kilpahiihtäjille kuin ihan tavan tallaajallekin. Olen varma, että jos osaa suggeroida itsensä niin huikean keskittyneeseen tilaan, jota Aikku itse kutsuu arvokisamoodiksi, on siitä varmasti hyötyä millä tahansa alalla. Minä ainakin tulostan heti Keuruun SM-kisojen latukartan yöpöydälle!
Terveiset vaan känkkäränkkä -tekstarin lähettäjälle: Lahteen on vajaa viisi kuukautta aikaa ja siinä välissä ehtii yhden kirjan hyvinkin lukea. Ymmärrät sitten miten on mahdollista, että taas se Aikku on siellä kärkikahinoissa ☺
Iina
Kirje on laitettu joulupukille,että toisi kirjan,ja täytyy sanoa,että suomen naishiihtäjät on melkoisia kissanaisia grrr:) Mitalisadetta Lahdesta:)