Maaliskuun mietintöjä
Näin sitä mennään jo pitkällä maaliskuussa ja hiihtokelit alkaa olla parhaimmillaan. Edes minulla ei sormet palele lenkillä, kun aurinko lämmittää jo mukavasti. Huomaa, että kevättä kohti mennään.
Jostain syystä hiihtoon tulee aina uudenlaista rentoutta kevään lähestyessä. Ehkä se johtuu auringosta ja lumen paljoudesta tai sitten kevätkisojen leppoisasta ilmapiiristä. Kovin rutistus, henkiset paineet, pimeys, ruuhkaiset tykkiladut ja kireät pakkaset ovat takanapäin. Joka tapauksessa hiihto on helppoa ainakin lenkillä ja ajatuksissa laskeskellaan kuinka monta kisaa ehtii vielä kerätä tälle talvelle. Sitä taas tajuaa kuinka ihanaa talvella voi olla ja kuinka pian se ihanuus vain loppuu.
Meillä tämä ajankohta tarkoittaa hyvää reenijaksoa ennen kauden viimeisiä kilpailuja. Imatran SM-kisojen jälkeen on ohjelmassa ollut paljon peruskestävyysharjoittelua ja kisojen kautta on tullut kovia tehoja. Näin kesken kisakaudenkin on tärkeää ylläpitää ja kohottaa kuntoa, jotta jaksaa kisailla vielä pitkälle huhtikuuhun. Laturetkien aika tulee sitten sm-kisojen jälkeen. Toki tässäkin välissä voi yhdet letut käydä syömässä Jokkapirtillä ☺
Leppoisaa kevätkisatunnelmaa kävimme kokemassa Ruotsin puolella Jarhoisissa Meän Hihto -tapahtumassa. Tarjolla oli kuntoilijoille monenlaista matkaa sekä pertsalla että vapaalla, lasten hiihtokilpailut sekä kilpasarja perinteisen 25km matkalla. Mahtavaa, että halutaan järjestää tällainen perinteikäs koko perheen hiihtotapahtuma ja vielä uutuutena tämä kilpasarja rahapalkintoineen houkutteli mukaan kilpahiihtäjiä, ainakin meikäläiset ☺ Hiihtojen jälkeen tapahtuma huipentui jännittäviin arpajaisiin, joissa oli jaossa jos minkälaista pottia monessa eri arvonnassa.
Pienen pohdinnan jälkeen minäkin päätin uskaltautua matkaan luikkarisuksella ja pukata koko matkan tasatyöntöä. Hieman mietitytti oma jaksaminen varsinkin, kun nähtävillä ei ollut minkäänlaista latukarttaa eikä profiilia. Vessajonossa 80-vuotias veteraanihiihtäjä vakuutti kuitenkin, että nousut on loivia ja että ”kyllä siellä tasatyönnöllä pärjää, jos jaksaa vaan pukata” 😀 Niila valitsi tasatyönnön jo kotona ja voiteli matkaan pelkät luistelusukset.
Lähtöpaikalla näin, että muut naiset oli lähdössä pitojen kanssa, mutta eipä siinä vaiheessa auta enää epäröidä, lähtömerkistä vaan reippaaseen matkavauhtiin. Aika nopeasti kävi selväksi, että maasto on tosiaan niin tasainen, että pitojenkin kanssa lähes koko matka on joka tapauksessa tasatyöntöä. Oman haasteensa kisaan toi sen sijaan se, että missään vaiheessa matkaa ei ollut minkään näköistä kylttiä, että kuinka paljon matkaa on vielä jäljellä! Sydän taisi lyödä pari ylimääräistä lyöntiä, kun reilun puolen tunnin hiihdon jälkeen nuolikyltissä luki MAALIIN. Joko tässä pitäisi loppukiriä viritellä?!?! Onneksi Kallungin Henna tarkisti gps:stä, että vielä pitäisi olla kymppi jäljellä. Silti vajaan tunnin kohdalla väsyneet käden ja loittoneva kärki pistivät miettimään miten tässä uskaltaa vielä spurttailla, kun ei ole mitään tietoa paljonko matkaa on jäljellä ja millaista maastoa se tulee olemaan. Sen verran tiukilla taisin kisassa olla, että matkan aikana en tajunnut, että suurin osa lenkistä kiepautettiinkin Suomen puolella, en tajunnut edes silloin, kun lykittiin vauhdilla Kolarin radan yli kahteen kertaan.
Onneksi oli rohkeutta kiriä kärki kiinni ja Niila vielä hiihti vastaan huutamaan, että maaliin on enää 300m. Jostain se loppukiri löytyi ja viimeinen tönkäre sekä sen jälkeen avautuva maalisuora ovatkin vain hyvin hatara mielikuva sumun keskellä. Hyvin siinä lopulta kävi: Voitto ja palkintorahat kotiin! Niila hiihti miesten kisassa toiseksi ja kuittasi sillä myös mukavan tukun kruunuja. Tämä oli Niilallekin pisin ja ensimmäinen onnistunut tasurikisa, joten paljon hyvää kokemusta ja itseluottamusta taas kertyi varastoon. Arpaonnenkin vielä suosiessa lähdimme kotiin yhteensä 4000 kruunua rikkaampina ☺ Tarkemmat tulokset täältä.
Mietin lähtöpaikalla hetken ajan, että no niin tässä sitä taas ollaan. Olenko hullu vai sekopäinen, kun lähden tuntemattomalle 25km reitille ilman pitoja yksi energiageeli teipattuna numerolappuun (sitäkään en lopulta ehtinyt matkalla nauttia). Kahden sekunnin päästä tilanne jo hymyilytti ja päätin voiton lisäksi tavoitella tärkeää kokemusta ryhmähiihdosta ja saada oppia tasatyöntökisasta sekä tietysti nauttia kilpahiihdon ihanuudesta. Tiukka oli rypistys ja kädet aivan tyhjät, mutta tulipahan kokeiltua taas omia rajoja uudella tavalla. Ehkä se on juuri tämä kevään lähestyminen, joka antaa rohkeutta kokeilla uutta rennolla fiiliksellä, mutta kuitenkin täynnä taistelutahtoa (siinä toki auttaa myös hyvät palkinnot :D). Rentous ei urheilijalle tarkoita mitään hälläväliä -meinkiä, vaan sitä, että osaa nauttia tekemisestä ja haastaa itseään, koska se on hauskaa!
Kevättä kohti rennoin mielin
Iina