Potkurit kunniaan
Potkukelkka, tuo loistava kulkupeli talvella liikkumiseen, on harmillisella tavalla lipsahtanut pois muodista. Miten siinä niin on päässyt käymään? Etelän huonot talvet ja potkurin mummoimago selittävät ehkä osan, mutta varmaan myös se, että nykyään liikutaan vähemmän omin voimin paikasta toiseen. Koska autollakin pääsee. Meidän ala-asteaikoina koulumatkat taittuivat talvella lähes aina potkurilla ja sillä pääsi kätevästi myös kavereille ja joihinkin harrastuksiin. Yläasteella potkurilla ei enää menty kouluun, mutta käytettiin sitä kuitenkin jonkun verran. Lukioaikana käyttö oli aika olematonta. Viime keväänä me saatiin Nastolasta vuosia lähes käyttämättä ollut potkuri tänne pohjoisen lumille. Jo vain sille oli taas käyttöä!
Liikunta, terveys, luomu, ekoilu ja mummoharrastukset ovat taas muodissa, joten missä viipyy potkuttelun suosion räjähdysmäinen kasvu? Aika monella varmaankin on potkukelkka jossain autotallin vintillä tai vajan perällä. Se voi olla vähän ruosteessa ja vinksallaan, mutta voin vakuuttaa, että meidänkin potkurista lähti ruosteet ja karstat parin käyttökerran jälkeen. Jos kelkka vähän puoltaa niin potkutteluun saa uutta haastetta ja ilmaista kehonhallintaharjoitusta, jos puoltaa pahasti niin nikkarointihan on terapeuttista hommaa. Potkurit on kuitenkin aika yksinkertaisia kapistuksia. Jos kelkka on aivan käyttökelvoton, niin ei ne uudetkaan onneksi maltaita maksa.
Tänä talvena olen ollut varmaan Rovaniemen ahkerimpia potkurin käyttäjiä. Vaikka täällä on ollut jo lähes pari kuukautta hyvät lumiset kelit niin ei potkureita kovin usein näe. Potkuttelen kuntosalille, lähikauppaan ja joskus me käydään jalottelulenkillä Niilan kanssa niin, että vuorotellen toinen juoksee ja toinen menee potkurilla ja alamäessä juoksijakin pääsee kyytiin. Uutena vuotena potkuri tarjosi kyydin jopa neljälle, kun lasketeltiin Inkan, Ansen ja Niilan kanssa jätkänkynttiläsillalle ihailemaan ilotulitusta.
Potkukelkkailussa on ihan oma viehätyksensä ja ainakin minulle tulee siitä vähän lapsellisen riemukas olo. Luistavalla kelillä ja hiekattomalla alustalla potkurin saa kulkemaan aika kovaa ja mieleen palaa muistoja lapsuudesta. Silloin hurjasteltiin potkurilla harjun päältä alamäkeä kouluun, kiireessä, hämärässä ja osan matkaa kapeaa polkua. Oli vaudin hurmaa ja ohjaamisen taituruutta. Joskus taitoa ja järkeäkin olisi saanut olla vähän enemmän, esimerkiksi silloin, kun yhden potkurin kyydissä oli muistaakseni 6 tyttöä ja laskettiin koulun mäessä päin valotolppaa. Oi niitä aikoja.
On ollut myös mukava huomata, että moni muukin on meidän vanhan punaisen potkurin ansiosta päässyt kokeilemaan potkuttelua pitkästä aikaa (eräs ensimmäisen kerran elämässään) ja kaikki ovat olleet lähes lapsellisen innostuneita 🙂 Olen tavallaan ottanut epäviralliseksi tehtäväkseni olla potkukelkkailun edistäjä ja samalla voisin lisätä ihmisten omatoimista liikuntaa ja liikunnanriemua. Toistaiseksi panokseni tähän on ahkera julkinen potkukelkkailu ja lähipiiriini ulottuva potkukelkkailun hehkuttaminen 🙂
Mielestäni turisteille ja vaihto-oppilaille pitäisi vuokrata potkukelkkoja täällä Lapissa, samalla tavoin kuin kesäkohteissa on tarjolla polkupyörävuokrausta. Potkuri on eksoottisempi kulkupeli ja paljon turvallisempi talvella kuin polkupyörät. Potkurin sujuva käyttäminen tietysti edellyttäisi sitä, että teitä ei hiekoitettaisi, ainakaan kokonaan. Varsinainen sitkeä pohjoinen kansa olemme, kun pyörätiellä pitää erikseen olla varoituskyltti, jos sitä ei hiekoteta talvella! Järkevintä olisi hiekoittaa vain osa tiestä, tai no kaikista järkevintä olisi ihmisten hankkia kunnolliset talvikengät ja potkurit 🙂 Molemmille vaihtoehdoille löytyy varmasti kipakat vastaväitteet, mutta kannatan silti hiekan vähentämistä.
Hiihtäjälle potkukelkkailu on myös oivallinen harjoite, sillä se kehittää perinteisen potkua. Pitävät kengät vaan jalkaan ja menoksi. Kannattaa kokeilla!
Kaikki innostuneet huomio: Nostetaan potkukelkkailu taas sille kuuluvaan kunniaan ja pidetään huoli, että se on taas muodikasta 🙂
Iina