Yleensä tähän aikaan vuodesta mielessä on pyörinyt lähinnä, että missä on parhaat hiihto-olosuhteet ja mihin kisoihin ilmoittaudun. Onko kalusto kunnossa ja entäs minä itse? Ylipäätään viimeiset 10 vuotta olen elänyt enemmän ja vähemmän hiihtokuplassa, jossa keskitytään harjoitteluun, suksiin ja tietysti tuloksiin. Opiskelin ja tein töitäkin, mutta kaikkea enimmäkseen urheilun ehdoilla. Viime keväänä päätin, että kilpaurheilu saa riittää. Lopetin kilpahiihdon. Olen ollut päätökseen tyytyväinen ja eipä lopettaminen minun tasolla ollut mikään dramaattinen isku Suomen hiihtokansallekaan.
Työt, varsinkin opettajan työt on vaikeaa sovittaa kilpaurheiluun. Vaikka työpäivä on kohtalaisen lyhyt, niin siihen menee paras aika päivästä. Lisäksi työ on usein kuormittavaa ja kotiin päästyä päiväunet houkuttelevat. Sitten onkin jo ilta ja ehtii yhden peruslenkin heittää. Jos ei ole mitään muita velvollisuuksia ja hoidettavia asioita. Varsinkin sijaisuuksia tehdessä päivät olivat usein hektisiä, täynnä improvisointia, lennosta muuttuvia suunnitelmia ja yllättäviä tilanteita. No tätäkin opettajan työ on varmasti jossain määrin aina, ja siksi se ei olekaan koskaan tylsää. Nyt kun sain vuoden määräaikaisen viran Äkäslompolon koulusta, niin ennakointi ja suunnittelu on helpompaa ja oppilaat tuttuja. Minun oppilaat ovatkin tosi kivoja ja fiksuja tyyppejä. Muilta opettajilta saan apua ja vinkkejä aina kun tarvitsen ja töihin on mukava mennä. Silti huomasin viime vuonna, vaikka työskentelin vain osa-aikaisena tuntiopettajana, että kaikki on yhtä kompromissia. Joustin paljon harjoittelussa ja lisäksi minulla oli vielä tunturiopasopinnot suoritettavana. Osa-aikainen työ mahdollisti kaiken tämän suorittamisen teoriassa, mutta eihän siinä palautumista tapahtunut missään välissä, kun jokainen jostakin muusta vapautuva hetki piti käyttää johonkin toiseen hommaan.
Yllättävän hyvin onnistuin kuitenkin hiihtämään keväällä Ristijärven sm-kisoissa. En tarkoita 10km perinteisen kisaa, jossa olin kaatumisen ja olkapään loukkaamisen jälkeen sijalla 95, vaan vapaan 30km kilpailua, jossa hiihdin nousujohteisesti sijalle 32. Ei ehkä kuulosta huikean hienolta saavutukselta, mutta kyllä sillekin sijalle pääsemiseksi täytyy harjoitella ja onnistua.
Päätöstä olin pyöritellyt mielessäni jo talvella, ja keväällä kauden päättyessä ratkaisu ole selkeä. Töitä tehdessä oli mahdotonta panostaa urheiluun niin paljon, että voisin kehittyä. Samalla tai huonommalla tasolla kilpaileminen ei tuntunut houkuttelevalta. Jatkuva kompromissien tekeminen aiheutti tunteen, etten tehnyt mitään kunnolla. Tulevaisuuden näkymä kilpahiihdossa olisi ollut aikaisempien keskinkertaisten tulosten sijaan pelkkiä heikkoja tuloksia ilmani odotuksia paremmasta. Muutenkin tuntui, että en enää halua mennä kilpahiihto edellä ja uhrata niin monia tärkeitä asioita.
Kukaanhan ei estä treenaamasta ja urheilemasta ihan niin paljon, kun ehtii ja jaksaa. Suunnitelmissa oli polkujuoksukisoja ja suunnistuksia kesälle ja täällä Ylläksellä nyt on niin houkuttelevat reitit kesällä ja talvella, ettei täällä voi muutenkaan vain sisällä nököttää. Ei tullut kesällä treenattua kuitenkaan ihan niin paljon kuin haaveilin, mutta nyt siitä ei enää tarvinnut stressata. Toki 66km Hetta-Pallas vähän hirvitti etukäteen, mutta siitäkin selvisin sillä juoksuharjoittelulla, mitä ehdin tekemään. Tai vanhoilla pohjilla ja eväspullilla. On rennompi fiilis, kun ei haittaa, vaikka ei ehdi lenkille.
Kotimainen kilpailukausi on jo alkanut. Vuokatin Suomen Cupia oli kiva katsoa telkkarista, mutta yhtään ei olisi tehnyt mieli olla mukana. Se varmaan kertoo, että päätös on ollut oikea. Vähiten kaipaan suksien testausta ja starttia edeltävä kiirettä. Hieman kaipaan sitä jännitystä, kun tiedän, että kunnon ja suksien puolesta pääsen yrittämään hyvää tulosta. Eniten kaipaan sitä tunnetta, kun on aina perushyvässä kunnossa ja parhaimmillaan sellaisessa kunnossa, että kroppa tekee mitä käskee ja saa niin sanotusti lappaa menemään eikä hyydy (tällaista oli ehkä pari kisaa talvessa). Tavoitteenani on kyllä tulevaisuudessakin pysyä kuitenkin siinä kunnossa, että voin milloin tahansa lähteä tekemään lempiharjoituksiani ja juoksemaan tai hiihtämään suosikkireittejäni. Haluan voida kiivetä tuntureille ja vuorille ilman huolta siitä, että jaksanko.
Omassa elämässäni kilpaurheilu ei ole enää sen arvoista, että laittaisin siihen kaiken aikani ja rahani. Meillä on rakennusprojekti meneillään ja käytän rahat mieluummin siihen. Jos joskus on ylimääräistä rahaa ja koronatilanne sallii, niin haluaisin myös matkustaa joihinkin paikkoihin, mihin en aikaisemmin ole mennyt, koska siellä ei voi treenata (kuten vaikka Siperian rautatie tai Nepal). Ja kuten jo kerroin, minulla on kiva työ Äkäslompolon koululla ja haaveilen sen jatkuvan kesän jälkeenkin.
Arvostan kuitenkin kaikkia, jotka kilpahiihtoon panostavat. Hiihto on todella mielenkiintoinen laji seurata ja tiedän, miten paljon siinä menestyminen vaatii. En itse menestynyt kummoisesti, mutta tiedän mitä sillekin tasolle pääseminen vaati. Pääsin myös seuraamaan vierestä maailman parhaiden hiihtäjien tekemistä. Harva pystyisi tekemään maajoukkueen mukana edes yhden kovan treeniviikon.
Niila aikoo vielä kilpailla ja siksi en voi enkä haluakaan ihan täysin irroittautua kilpahiihdon maailmasta. Nyt on kuitenkin ihan eri fiilis lähteä kisoihin, kun itsellä ei ole mitään paineita. Kisoja on kiva seurata ja haluan pysyä mukana kilpahiihdon kehityksessä. Hiihto on kuitenkin itselle se rakkain laji kaikista. Iskälle ja äidille kiitos siitä, että ovat vieneet minua lapsena hiihtämään. Vaari oli ensimmäinen valmentajani ja hän jaksoi tehdä minulle treeniohjelmaa jo silloin, kun en vielä oikein tajunnut mitä oikea harjoittelu on. Jari Immonen opetti minut myöhemmin oikeasti harjoittelemaan. Hiihtämiseeni ovat vaikuttaneet monet ihmiset Nastolan Nasevan ajoista viime vuosiin Vantaan hiihtoseurassa. Joanna, Elina ja Lilli, Antti Honkanen, Pavel Virolainen ja Kalmer Tramm ovat ainakin sellaisia, joiden juttuja muistelen varmasti lopun ikääni.
Ilman hiihtoa en olisi myöskään tavannut Niilaa. Se onkin sitten ihan oma tarinansa, miten sain yllättäen luvan lähteä puolituttujen Kausalan poikien kanssa Saariselälle hiihtoleirille 🙂 No joka tapauksessa viime sunnuntainakin ihan ilomielin rämmin Oloksella tuulimyllynnousuun Niilaa kannustamaan ja sormet kohmeessa videoimaan. 15km vapaalla ja +3.23 Iivolle. Ei pahakaan osa-aikaiselta raksamieheltä 😊
Vaikka kilpahiihto loppui, niin hiihtäminen jatkuu. Se on varmaa.
Iina