Ei järjellä, vaan tunteella

(Jutun kuvat ei juuri tekstiin liity, mutta julkaistaanpa muutama kuva syksyltä jutun lomassa)

Muistan hyvin, kuinka viime syystalvesta hiihtelin Oloksen tykkiladulla tuulimyllyn nousussa kuuraisten tunturikoivujen lomassa ja oikein havahduin onnellisuuden tunteeseen. Aloin miettiä, mistä tuo onnellisuudentunne kumpusi. Sain tehdä sitä mitä sydämestäni halusin ja vieläpä niin hienossa ympäristössä. Tuo laittoi miettimään elämääni laajemminkin, miten olin päässyt siihen tilanteeseen ja mitä kaikkea se on vaatinut.

Hiihto on ollut pikku-pojasta asti tärkeä osa elämääni. Ihan ensimmäisistä hiihtokerroista ei muistikuvia ole, mutta melko nuoresta jo jotain muistoja. Eräältä “laturetkeltä” muistuu mieleen, kuinka hiihdin pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Näky olikin melkoinen, kun mutkan takaa aukesi “valtava mäki”, josta hiihtäjät suhahtivat hurjaa vauhtia vastaan. Nykyisin tuo laskettelurinteen mittasuhteet saanut mäki menee muutamalla tasatyönnöllä ylös 😀 Mieleen on jäänyt myös ensimmäiset “oikeat” sukset, jotka sain ennen koulun alkua. Ne jalassa pääsin kokemaan jo varsinaista vauhdin hurmaa tuulipuvun lepattaessa ilmavirrassa. Talven muutamat kilpailut eivät olleet tuolloin vielä kovinkaan tärkeät, mutta olihan ne sillä tavoin kivoja, kun niissä sai hiihtää kovaa!

Varsinainen hiihtoharjoittelu alkoi kuitenkin vasta paljon myöhemmin. Syksyllä äiti vei minut rottinkisauvojen kanssa Kausalan Yrityksen hiihtoreeneihin. Onneksi oli lasikuitusauvatkin mukana ja valmentajat ne paremman mittaiseksi totesivat. Eihän noilla rottinkisilla olisi kehdannut oikeitten hiihtäjien kanssa reenatakkaan 😀 Syksyn pimeissä illoissa “sauvaloikkia” Elorannan Jukan ohjeiden mukaan tehdessä kipinä ja palo harjoitteluun syttyi. Olihan meitä mukana muitakin poikia, mutta se oli itselle vain kiva lisä. Nautin reeneistä itsessään jo tuolloin, eikä kaverit ollut itselle se tärkein syy käydä “hiihtoharkoissa”.

Suunnilleen seuraavalta talvelta ovat ensimmäiset muistot oikeista kansallisista kilpailuista. Tuolta muistan, kuinka tiukat kilpailut ja tulokset nousivat myös tärkeään rooliin. Halusin pärjätä ja väliaikapaikalta kuullut väliajat saivat yrittämään kovemmin. Edelleen nautin harjoittelusta, mutta hieman enenevässä määrin sitä tein menestyäkseni kilpailuissa. Joulukin tuli viettää Tapaninhiihdot mielessä. Jostain tuolta ajalta asti valintojani on ohjannut halu tehdä asioita, jotta voin satsata hiihtoon.

17-vuotiaana muut harrastukset olivat jääneet. Lukion jälkeen harkitsin vakavasti alkavani täyspäiväiseksi hiihtäjäksi. Se ei kuitenkaan toteutunut, vaan 20-vuotiaana muutin perheestäni reilun 700km päähän Rovaniemelle opiskelemaan. Opiskelupaikka oli valittu tietysti hiihdon ehdoilla. Ja taisi se kakkoseksi vähän jäädäkin. Insinöörin paperit kuitenkin sain, mutta koska täyspäiväinen työnteko ei sopinut tavotteelliseen harjoitteluun, tuosta koulutuksesta ei koskaan työllistymishyötyä tullut (tai ainakaan vielä ole sitä poikinut). Kävin muutamat yritysvalmennukset, mutta liikeidea ja halu käyttää aikaa sen kehittämiseen eivät vetäneet vertoja halulle kehittyä hiihtäjänä. Pari vuotta ehdin tehdä hiihdon ohessa rakennustyömailla hanttihommia. Palkka ei aivan insinöörin koulutusta vastannut, mutta sainpahan vapauden valita työaikoja.

Monen nuoren hiihtäjän tavoin turvauduin tuttuun oljenkorteen. Aloitin opinnot. Tällä kertaa vain Yliopistossa. Opintotukikuukausien loputtua taloudelliset realiteetit kuitenkin iskivät kasvoille. Opinnot(opintotuki) + työt = rahoitus hiihtoon. Siitä kun karsittiin opintotuki pois, ei ollut kovin vaikea valinta, minkä joutuisin karsimaan. Opinnot saivat jäädä. Aika eikä voimat riittäneet kaikkeen kolmeen, joten rahoitus hiihtoon piti hankkia töiden kautta. Joku toinen olisi ehkä pystynyt rahoittamaan hiihdon sponsorituloilla ja voinut harrastella opintoja siinä ohessa. Itselle se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Kaikesta intohimosta ja käytetystä ajasta huolimatta tulokset, niin kilpailuissa, kuin sponsorimarkkinoilla, eivät ole olleet sellaisia, että voisin pelkällä hiihdolla tulla toimeen. Jos intohimoni ei olisi ollut niin suurta hiihtoa kohtaan, valinta luopua opinnoista olisi harmittanut melko paljon. Viihdyin hyvin Lapin yliopistossa. Ei nuo opinnot kuitenkaan hukkaan menneet. Paljon opin ja vaikken aivan niin paljoa eksaktia tietoa ehtinytkään kartuttamaan, en voi mitenkään väheksyä tuon koulutuksen ja sinä aikana lukemaani vaikutusta kokonaisvaltaisempaan ajatteluun. Rovaniemellä asuessani olin ajautunut ajatuksissani omassa kuplassa liikaa arvottamaan hiihtoa ja sieltä kapeasti katsoen vain tuloksellista menestystä. Pikkuhiljaa sitä on oppinut kuitenkin arvostamaan ja huomaamaan kuinka paljon muutakin elämässä on. Hiihto on kuitenkin edelleen minulle tärkeä asia ja haluan satsata siihen ja menestyä kilpailuissa. Ja nykyiset työmäärätkin on valittu sen ehdoilla, että pystyn satsaamaan hiihtoon.

Siinä mielessä alkaa kuitenkin ympyrä sulkeutua, että nykyisin nautin taas täysin rinnoin harjoittelusta, siitä saamasta nautinnosta ja niistä elämyksistä mitä voin kokea harjoitellessa. Kilpailullinen menestys on vain osa tätä. Tämä ei suinkaan tarkoita, ettenkö tavoittelisi kilpailuista parasta mahdollista menestystä, mutta se ei niin voimakkaasti ole toiminnan takana. Osittain tämä johtunee siitä, että Äkäslompolossa asuessa kisoja ei ihan joka viikonloppu ole edes tarjolla, joten tulee paljon tarkemmin mietittyä mihin kisoihin lähtee ja millä tavoittein. Mutta kyllähän ne tunteet, joita kilpailutilanteet tarjoavat ovat mahtava osa elämää.

Moni voi kuvitella, että olen tästä hulluudesta saanut maksaa kalliisti. Ja niin sitä on itsekin viime aikoina miettinyt, että olisiko kannattanut valita toisin. Asuntolainaa miettiessä ei voi välttyä ajatukselta insinööriopintojen aikaisten opiskelukavereiden elämäntilanteista, joissa on taloudellisesti paljon helpompi suunnitella tulevaa. Ei se taloudellinen turva kuitenkaan ole kaikki kaikessa ja olen näilläkin valinnoilla saanut paljon. Ei ehkä niin paljoa taloudelliselle puolelle, mutta henkiseen pääomaan. Suurimpina mieleen tulee tietysti Iinaan tutustuminen ja muutto lappiin. Lisäksi kaikki ne tunteet, kokemukset, elämykset ja paikat, missä olen saanut olla hiihtoon satsaamisen kautta ovat muovanneet minua ihmisenä. Eikä sovi unohtaa sitä kaikkea, mitä hiihtoon satsaaminen on opettanut minulle itsestäni ja tavoistani toimia ja suhtautua asioihin. Varmasti pitkäjänteisyys on ollut aina osa minua, mutta tuskin se on siitä yhtään laimentanut, kun olen niin pitkäjänteisesti satsannut yhteen asiaan.

Voisi luulla tämän perusteella, että joko mies on täysin lahjaton tai jotain on mennyt pahasti pieleen, ettei tällä satsauksella ole saavutettu parempaa tulostasoa. Näin jälkikäteen asiaa tarkasteltaessa en voi yhtyä kliseeseen, etten päivääkään vaihtaisi pois. Monta asiaa tekisin tällä kokemuksella toisin ja kenties voisin saavuttaakin parempiakin tuloksia. Mutta kliseisiin päästyäni, mennyttä ei takaisin saa, joten enää voi kokemuksista ottaa oppia ja soveltaa niitä tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Ei ainoastaan hiihdossa, vaan myös muussa elämässä.

Äärimmäisen onnekas olen ollut kuitenkin siinä mielessä, että olen saanut koko elämäni ajan itse tehdä nämä valinnat. En voi sitä kylliksi kiittää ja korostaa kuinka tärkeä perheen ja etenkin vanhempieni tuki minulle on ollut. Vaikkei aina suoraan kaikkea olekaan tuettu, olen saanut aina luottavaisin mielin yrittää. Olen luottanut, että jos oikein pahasti asiat menee pieleen, niin kotiin voi aina palata ja sieltä ponnistaa uudelleen. Se on sellainen selkänoja, mitä ei mikään korvaa!

Tuollaisia ajatuksia vajaa vuosi sitten mietiskelin. Edelleen seison kaiken tuon takana, mutta paljon on asioita sen jälkeen tapahtunut. Harjoitusrintamalla on kuitenkin ollut hiljaisempaa. Kilpailullisesti sain loppukauteen muutamia ihan kelpo suorituksiakin, vaikkeivat ne oikein tyydyttäneetkään. Joulukuusta alkaneet jalkavaivat veivät parhaan terän ja innon harjoittelusta ja uuteen kauteen lähdinkin vähän epävarmana. Terveydellisten epävarmuustekijöiden lisäksi mieltä painoi taloudellinen epävarmuus. Samaan aikaa asuntolainaa neuvotellessa ja rakennusprojektia aloitellessa taloudelliset realiteetit olivat kirkkaasti mielessä ja esillä. Kaikesta tuosta johtuen alkukesä menikin jotenkin aivan puolivaloilla. En viitsinyt suunnitella harjoittelua sen kummemmin, koska jalkavaivat jatkuivat edelleen, seuraavien viikkojen työtilanteet olivat auki eikä rakennusprojektimmekaan aikataulusta ollut varmuutta. Motivaatio ja ennen kaikkea tekemisen taso olivat kaukana siitä mitä kehittyminen olisi vaatinut. Tein yksittäisiä hyviä harjoituksia, mutta suunnitelmallinen pitkäjänteinen harjoittelu ei todellakaan kuvannut sitä. Kaikesta huolimatta ne vähäiset harjoitukset ja kontrolliharjoitukset mitä tein kulkivat ihan mallikkaasti. Liekö ”vanhojen pohjien” ansiosta, mutta pelkkiä numeroita tuijottaen olisi voinut luulla kesäharjoittelun kehittäneen. Loppukesästä työrintamalla alkoi sitten taas tapahtua. Töitä alkoi olla jo liiankin kanssa, pahimmillaan kolmea eri työtä kellon ympäri hyvän matkaa tehdessä alkoi olla melkoisia vaikeuksia sovittaa harjoittelua ja omia rakennustöitä ohjelmaan. Vapaahetket saati -päivät eivät todellakaan olleet ohjelmassa mukana. No arvaahan miten tuossa käy. Onneksi sain vähennettyä työt melko nopeasti kahteen, mutta päivät eivät lyhentyneet, vaan meidän tontilla alkoi tapahtua enemmän ja enemmän.

Kaikesta tuosta kuormasta huolimatta mieli säilyi kirkkaana ja positiivisena. Satunnaiset onnistumiset harjoituksissa sekä talvesta asti vaivanneiden jalkavaivojen väheneminen ruokkivat motivaatiota ja olinkin jo päättänyt satsata taas enemmän harjoitteluun. Mutta koko tämän kesän rakennetun urheilullisen itsemurhan huipensi pikku loukkaantuminen. Ei vakavaa, mutta riitti murentamaan innon yrittää. Loppukesän valoisat aamut tarjosivat hyvää aikaa harjoittelulle ennen töitä. Kenties pikkusen väsyä tai muuten vain vaikutti keskittyminen olevan vähän heikkoa. Eräänä aamuna hyvän rullareenin päätteeksi hyvillä mielin vihellellen hiihtelin alamäkeen, kun kivi pysäytti pyörän ja siitä kyljelleen. Tuosta kuitenkin selvisin säikähdyksellä ja pienillä välinevaurioilla.

Seuraavana aamulla harjoitusmuoto oli vaihtunut juoksuun, mutta kaatuilu jatkui. Alamäkeen kivistä polkua tullessa jalka ei enää noussutkaan vaan kompuroin kiveen ja siitä mahalleen. Käsillä ehin ottaa pikkasen vastaan, mutta polven pysähtyessä kiveen teki kipeää. Linkutusta kotiin ja suihkun kautta töihin. Tästä en enää selvinnyt pelkällä säikähdyksellä ja vaaterikoilla. Jonkin sortin luumustelmalla ja nesteen kertymisellä polveen siitä kuitenkin selvisin fyysisesti. Henkisesti tuo oli kuitenkin isompi kolaus, joka riitti murentamaan orastavan harjotusinnostukseni.

Fyysisesti tuosta meni kuukausi toipua, mutta sen jälkeisissä harjoituksissa haihtuivat viimeistään kaikki haihatukset kesän ”kohtalaisesta” kunnosta. Ei kantanut enää vanhat pohjat ja tekemättömien harjoitusten vaikutukset huomasi hyvinkin konkreettisesti. Samoihin aikoihin melkoiset kiireet meidän rakennuksilla lopettivat harjoittelun käytännössä kokonaan. Omaa tekemistä kriittisesti tarkastellessa ja harjoituspäiväkirjaa selatessa huomaa olevansa lopettanut urheilija jo useamman kuukauden. Jos jotain muuta väittää, se on vain itsensä pettämistä.

Tänä syksynä ollut hieman kaksijakoiset fiilikset lumien suhteen. Muina vuosina sitä olisi jo innolla odottanut pakkasia ja lunta, mutta tänä vuonna ei näin ollut. Rakennushommat ovat siinä vaiheessa, ettei pikku lisäaika ennen lumisateita olisi haitannut, mutta minkäs teet. Lapissa asuessa luonto on kaikessa läsnä ja se on otettava vastaan mitä kulloinkin on tarjolla. Niin myös nyt. Ei ole näin paljon tainnut ihan hetkeen tulla ensilumia kerralla. Nyt lumen puolesta talvi tuli aika lailla kerralla. Pikkasen meinasi olla paineita torstaina rakennustyömaalla, kun sääennusteet näyttivät lumisateita. Ja tulihan sitä lunta. Ihan ei siihen vaiheeseen saatu mitä olisi toivottu, mutta 14 tuntia parilla juomatauolla töitä tehden riitti kuitenkin ettei sisätöitä tarvi aloittaa kovin massiivisilla lumitöillä.

Lumisateet tarjosivat kuitenkin sopivan tauon rakennuksilta harjottelun pariin. Viikonlopun harjotuksista pari huomiota:

• Hiihto on kivaa
• Kunto on heikohko
• Kipinä ei kuitenkaan ole sammunut, vaan intoa ja halua on kaikesta huolimatta jäljellä harjoitteluun ja kilpailemiseen
• Haluan jatkaa ja kehittyä

Eli vaikka olen ollut lopettanut urheilija, aion tehdä come backin! Varmasti lähiviikkoina joudun vielä eräänkin kompromissin tekemään harjoittelun suhteen, mutta ainakin tiedän mitä haluan. Ja minua paremmin tuntevat tietävät mitä se tarkoittaa, kun jotain haluan.

Lapsuudesta muistan parhaan kaverin äitin sanoneen, että hiihto on pilannut monta hyvää ihmistä. Terveisiä sinne, että kyllä minusta vielä kunnon kansalainen tulee, mutta vielä hetken olen hiihtäjä 😀

Niila