Tällä kertaa olin Hetta-Pallas klassikkoreitillä juosten. 66km kuulostaa pitkälle matkalle ja sitähän se onkin. Myönnän, että lähdin vähän soitellen sotaan sekä harjoittelun että valmistautumisen puolesta, mutta eihän tässä ole ollut kuin 1,5 vuotta aikaa ilmoittautumishetkestä kisaan! 😀 Viime vuoden ilmoittautumiset sai siirtää tälle vuodelle koronan peruuttaessa silloin suurimman osan Nutsin kisamatkoista ja kisareitti piteni tällä välin noin 10 kilometrillä huoltopisteiden sijoittelun takia. Pakkohan se oli kuitenkin yrittää uskoa, että koko matkan jaksaa, koska keskeyttäneetkin joutuvat tulemaan jalkaisin pois tunturista (ellei ole oikea hätätapaus). Toivoin kivaa keliä, ihmeparanemista jumisille pohkeille ja kilpailun tuomaa lisäbuustia. Kisa on kuitenkin aina kisa, kun laitetaan numerolappu rintaan.

Kilpailun tunnelmista kuvat kertovat paremmin kuin tuhat sanaa.

Varttia ennen starttia. Reippaana, mutta nöyränä, reppu valmiiksi viriteltynä. Alkumatka vaan rauhassa, niin kyllä tästä selvitään. Ainakin keli on kiva ja maisemat hienoja 🙂 Paitsi, että parkkiksella näin tuttuja, jotka kyseli, että ”kai sä nyt kuitenkin lähdet tavottelemaan mahdollisimman hyvää tulosta etkä vaan maisemia kattelemaan?”
No todellakin!
Enkö mä muka näytä siltä!?!?
Luulin, että nää lasit tekis musta nopeen näkösen 😀
Voisin kuitenkin solmia kengännauhat vielä kahdeksannen kerran. Lähtöönhän on vielä melkein viisi minuuttia. Ei tää johdu jännityksestä vaan, siitä että haluun valmistautua huolella.
Yllättävän hyvän tuntuset. Jos kuitenkin vielä vähän heiluttelen varmuuden vuoksi. Tää on niin rentoa tästä asennosta.
Ja vihdoin matkaan! Onhan meitä hulluja näköjään aika paljon, ainakin 600 taisi startata tälle 66km matkalle. Ja vielä hullummat, 160km juoksijat lähti 20min meidän perään.
Tää ei ole mikään kärkiporukka, mutta muistinko silti kevyen alkuvauhdin? No en.
Vihdoin pois kovalta asvaltilta. Nyt lähtee juoksu kulkemaan.
Voiko huoltaja enää rennommin ottaa? 😀 Ketomellan huoltopisteen jälkeen tiepätkällä on suunnilleen kisan puoliväli ja tasaisen vauhdin taktiikalla minulla menisi siihen 5 tuntia. Niilalla oli kyllä aitiopaikka kisan seuraamiseen.
Mutta kas, sieltä tullaan jo, kun kellossa on kolme ja puoli tuntia. Oliko meillä puhetta jostain kevyestä alkuvauhdista? Ainakin tässä asvaltilla on hyvä syy kävellä, kun syö samalla pullaa. Kaikki hyvin so far ja matka jatkuu toiselle puolikkaalle, jossa ei huoltopisteitä sitten olekaan.
Niila kipaisee silti reippaana poikana Vuontispirtiltä Montellinmajalle kannustamaan. Tuolta tunturijonoa pitkin juoksijat taivaltaa. Huh, olisitpa vaan tiennyt kuinka alkoi matka painaa Lumikerolle (kuvan korkeimmalla tunturille) noustessa, kun juoma alkoi olla vähissä ja sen jälkeen reidet huusi, että ei pliis enää alamäkeen!
No alamäkeäkin oli pakko juosta ja lisämotivaatioita toi se, että tuosta rakennusten jälkeen olevasta purosta sai vettä! (Kuvan etualalla oleva juoksia on 160km ylivoimainen voittaja Juuso Simpanen, joka juoksi tämän Hetta-Pallas -välin noin kuuteen tuntiin ja maaliin alle 17 tunnissa. Että kyllä sitä ihminen pystyy moneen.)
Niilan ”kannustus”, kun vihdoin olin tässä kohdalla: ”Aika pitkä huoltotauko tuolla purolla. Alkaako jo painaa?” No mitäpä luulet.
Siispä eteenpäin ja mäkeä ylös. Eihän tästä ollu enää kovin pitkä matka? No kohta alkaa viimeinen kymppi. Tavallaan lyhyt matka, jos ei olisi alamäkiä. Niistä ei reidet tykkää enää yhtään.

Muutaman tunturin ylityksi jälkeen ollaan jo lähes maalissa, jonne huoltajakin on jo ehtinyt. Maali näkyy jo hotellin takapihalla mutta mikä helkatin lisälenkkiä tässä pitää vielä kaartaa?
En harrasta kiroilu, mutta ******** jos joku nainen tuolta takaa vielä juoksee ohi niin saa muuten juosta kovaa! Nyt on enää turha miettiä miltä jaloissa tuntuu. Tai miltä muutenkaan tuntuu.
Vielä kunnon kallistus viimeisessä mutkassa.
Ja se on siinä! Paitsi että mikä tää toinen viiva on? Siitäkin vauhdilla yli varmuuden vuoksi. Jee! Se tunne kun on juossu (ja vähän kävelly) 66km ja pääsee maaliin!!!! 😀
Se tunne on oikeesti tää. Että mä en ota enää yhtään ylimääräistä askelta ja tää matka loppuu just tähän ja nyt heti. Onneksi tää mun luontainen kanta-askel jarruttaa tehokkaasta.
Mua ei olis varsinaisesti haitannu, jos matka olis ollu sen 10km lyhyempi.
Tässäkö ei muka enää lopussa mennä hapenotolla? Aika 8.09 kuitenkin miellyttää. Onhan se melkein kaksi tuntia parempi kuin se 10h, mitä odotin.
Ei tullu lopussa naisia ohi, vaikka pari kilsaa aikasemmin ääniä kuulu takaa. Olin siis 10. Mikä on kyllä suuri yllätys. Vaikkei oikeen ollu ennakko-odotuksia. Mutta ehkä näin mulle uuden lajin parissa on helpompi odottaa varmuuden vuoksi vähän huonompaa. Vaikken siis lähtiessä muka odottanu mitään. Toivoin korkeintaan 😀
Ja vielä mitali kaulaan. Kaikille osallistujille 🙂
Ja turha naureskella, että onpa pieni. Nimimerkillä ”neljä laatikollista pokaaleita kaverin varastossa” voin sydämestäni sanoa, että arvostan tätä pientä litteää muistopalkintoa!
Ja vielä pullistelukuva, vaikkei ole yhtään vahva olo. Miksi tällasia pitää ylipäätään ottaa?
Yhtään ei käy kateeksi 160km juoksijat, jotka juoksi tähän samaan maaliin huoltotauolle. Linssikeittoa syödessä katselin ensiapuhenkilökunnan toimia, kuinka yhteen mustaan varpaankynteen pyöriteltiin jotain millin paksuista poranterää (en tiedä miten se auttaa) ja jalkoja teippailtiin ja haavoja hoidettiin. Rehellisesti, en ymmärrä kuka on niin helläsydäminen, että vapaaehtoisesti tulee tänne hoitamaan näiden hullujen juoksijoiden ruhjoutuneita, hikisiä ja pölyisiä jalkoja. Mutta sitten vaan matka jatkui kohti Yllästä. Ei kait siinä.
Omat jalat oli ihan kohtuullisen ehjät, mikä on pieni ihme, mutta sitäkin pölyisemmät.
Osa yleisöstä viihtyi paremmin täällä hotellin toisella puolella. Onhan tässä kyllä ihana varjopaikka ja maalin kuulutukset kuitenkin kuuluu.
Mutta kyllä miettisin kahdesti ennen kuin uudestaan lähtisin ultrajuoksukisaan. Tässä kunnossa ei ihan pääsee mihinkään flow-tilaan, josta niin kovasti puhutaan ja kyllähän tästä kestää tovi palautua. Ja mitä jos olisi satanut räntää koko päivän? Silti jotenkin tuntuu, että saattaa käydä vielä niin, että päällimmäiseksi jää mieleen aurinkoinen keli ja että ihan hyvinhän se meni. Joten ei sanota koskaan ei koskaan… 🙂
Niila ei sen enempää halunnut kommentoida oman 37km kisan kramppejaan. Kuvasta voi päätellä mitä vauhtia piti loppumatka köpötellä. No ainakin kokemusta viisaampana.

Iina