Pakko todeta ensiksi, että on se vaan Suomessa kova taso maastohiihdossa, kun meidän kohtalaiset räpellykset riittivät sijoihin 51 ja 67. Joka vuosi moni nostaa tasoaan ja lisäksi mukaan ilmestyy uusia nuoria, mikä on tietysti aivan loistava asia. On hienoa, että niin moni nuori hiihtäjä ilmoittaa satsaavansa täysillä hiihtoon ja haluaa kehittyä kohti maailman huippua. Mutta sitä en tajua, että missä vaiheessa 2000-luvulla syntyneistä tuli aikuisia ja vieläpä niin nopeita hiihtäjiä!?
Ihan kiva kisareissu tämä kuitenkin oli. Kuten aikaisemmin kerroin, Niila on tätä odottanut jo pienen ikuisuuden ja kauhea hinku oli päästä kisaamaan. Olikohan latausta sitten liikaakin, kenties. Saattoipa olla, että Niilan vauhdikkainta menoa tältä viikonlopulta näki poliisin tutka ja reissun oppirahat maksettiin ihan konkereettisesti, tosin valtion kassaan. Minulla taas oli ehkä päällimmäisenä ajatus siitä, että mitä jos kisoja aletaan taas perumaan ja numeroliivin välttely kostautuu myöhemmin. Periaatteessa 10km vapaalla on minulle hyvä matka, mutta tällä kertaa tosiaankin vain periaatteessa. Pääsin kyllä ihan hyvään kisafiilikseen aamulla kisapaikalle ajellessa, mutta liippainen lumi tuntui olevan meikäläiselle liian haastava alusta ja nopea keli teki hiihdosta myös vähän hosumista. Olosuhde oli kyllä sama kaikille koko ajan. Ja jotain ekojen kisojen kankeutta tuntui myös olevan, kun ehkä turhan varovaisesti jaoin vauhdin alkukierroksille ja tyydyin liian helppoon peesiin. Lopussa kuitenkin pystyin ainakin hetkellisesti paljon parempaankin. No on ainakin mitä parantaa ja jos jokaisesta kehityskohdasta ottaa vaikka nyt aluksi pari sekuntia per kilometri, niin sehän näkyisi myös tuloksissa. Yksinkertaista.
Niilan hiihto oli ehkä vähän saman tyyppinen. Kohtalainen miinus suorituksella tulosluetteloa saikin selata aika kauas ennen kuin Niilan nimi löytyi. Mutta vaikkei heti uskoisikaan, niin jotain hyvääkin suorituksesta löytyi eikä Niilan itseluottamusta paljon yksi epäonnistuminen horjuta. Miehillä sijoitukset ovat vaan vieläkin tiukemmassa, joten pienet parannukset kyllä kertaantuvat kivasti myös toiseen suuntaan. Peesejä Niilalta ei ainakaan puuttunut, sillä 118 maaliin hiihtänyttä miestä kiersi 1,8km pituista rataa aika tiuhaan tahtiin. Piti ihan itsekin skarpata, että pysyy laskuissa. Seitsemän kierrosta väliaikoja, kuvia, videokuvausta ja kannustusta sekä tietysti varasauvat vieressä valmiina. Siinä oli tohinaa kerrakseen, kun miehiä lappaa menemään monella eri kierroksella ja huoltajilla oli vähintään yhtä jännittynyt tohina käynnissä ladun varrella.
Rataa oli tosiaan hieman muutettu alkuperäisestä ja hyvä niin. Lauantaina sprinttikisoja seuratessa mielessä käväisi jo pieni pelko siitä, että mitä kaikkea voi sattua, kun hiihdätetään väsyneitä hiihtäjiä monta kierrosta uuden tsikaanimutkan kautta. Jos joku viihtyy katsellessaan hiihtäjien kaatuilua ja nauttii, kun urheilija kaatuessa rikkoo itsensä ja välineitään sekä menettää mahdollisesti tavoittelemansa edustuspaikan, niin voi siirtyä minun puolesta seuraamaan vaikka vapaaottelua tai monsteriautokisoja. Onneksi kisajärjestäjät reagoivat ja reittiä muutettiin turvallisemmaksi, toisin sanoen palattiin kyseisen laskun osalta vanhaan toimivaan hieman loivempaan mutkaan. La-su-yönä satoi ihan kunnolla uutta lunta, joka toisaalta peitti alleen kaikki edellispäivän jääkohdat, mutta kiillottui pintaan kiiltäväksi liipaksi. Alamäissä ei ihan optimaalisesti pystynyt palautumaan, kun sukset tuntuivat karkailevan mihin sattuu. Taitavimmat hiihtäjät eivät sillä tavalla steppaile. Mutta ulkoilmaurheilua tämä on ja positiivista sentään, että edes oli lunta, jolla hiihtää. Sekään ei vielä viikko sitten ollut selviö.
Kotimatka paras matka. Ei me kuitenkaan tästä ihan masennuttu. On kiva palata Äkäslompoloon ja ainakin tiedetään mitä tehdään seuraavaksi. Harjoitellaan (myös tasapainoa ja kehonhallintaa!), testataan suksia ja aletaan suunnitella seuraavia kisoja. Sen lisäksi myös takaisin töihin, jossa luultavasti ratkotaan pulmallisia ongelmia kuten: ”Ope, toi matkii!” tai ”Ai mikä vihko? Ei mulla oo sellasta. Oho, on se täällä.” Siinä ainakin unohtuu hiihtämiset hetkeksi.
Iina