Ammattihiihtäjä

Ammattihiihtäjä, tosiaankin

Kyllä nyt voi sanoa, että hiihdän työkseni, sen verran monta tuntia päivässä on sukset jalassa ja saan siitä vielä palkkaakin! Joskus työhön kuuluu jopa hiihtoretki latukahvilalle munkkia syömään, kyllä vain. 😀 Täytynee kuitenkin hieman tarkentaa, että kyse on maastohiihdon opettamisesta ja ensikertalaisten kanssa hiihtovauhti on noin 1,5-2km/h. Joskus ei ihan sitäkään. Mutta hiihtoa se on sekin ja on aina tosi kiva huomata kuinka useimmat löytävät itsestään uusia kykyjä ja innostuvat suksimaan vielä tunnin jälkeenkin.

Jos kysyttäisi ensimmäisen 10 metrin jälkeen, että lähdetkö kohta omatoimisesti heittämään 4km lenkin, niin voisi tulla aika monta kieltävää vastausta. Ratkaisevina käännekohtina toimivat kuitenkin ensin ilman sauvoja hiihtäminen ja sen jälkeen mäenlasku. Monella on aika epäileväinen ilme, kun kehotan tökkäämään sauvat hankeen, mutta niin se tasapaino vaan pikkuhiljaa alkaa löytyä ja kädetkin viuhuvat yleensä tässä vaiheessa jo oikein (vastakkaisen käden ja jalan liikuttaminen on yllättävän vaikea hahmottaa, jos sitä oikein tosissaan miettii…). Viimeistään parin onnistuneen alamäkilaskun (korkeuseroa ehkä metri) jälkeen itseluottamus on kummasti kohonnut ja aika moni on valmis hiihtämään lähimmälle latukahvilalle. Olen saattanut myös vähän hehkuttaa tuoreita munkkeja. 😀

Yksityistuntien lisäksi meillä on välillä ohjelmassa myös hiihtoretki ensikertalaisille. Harjoitellaan vähän tekniikkaa ja hiihdetään latukahvilalle noin 2-3km suuntaansa. Joulupäivänähän kävi niin, että ainoastaan Velhonkota oli auki, joten emme päässeet tavanomaiselle helpoimmalle reitille. Ajoin meidät autolla 2km päähän kohteesta ja kyselin matkalla mistä asiakkaani ovat kotoisin. Etelä-Afrikasta, Keniasta ja Filippiineiltä. Varsinainen ryhmä Exotic. Velhonkodalle menevä kumpuileva latu on helppo ja kiva kelle tahansa, joka osaa yhtään hiihtää, mutta kyllä meinasi aluksi epätoivo iskeä, kun harjoittelimme varovaisia askelia ja pystyssä pysymistä sähköaseman tasaisella suoralla. Ja sitten vaan ensimmäiseen jyrkkään nousuun. Täytyy kyllä sanoa, että tällä porukalla oli harvinaisen hyvä asenne ja kaikki hiihtivät latukahvilalle ja takaisin (yhteensä 4km ja 3h). Luultavasti märkien farkkujen ansiosta he oppivat pyllähdysten jälkeen nousemaan erittäin ketterästi ylös, mikä kovasti nopeutti matkantekoa. Olin hieman yllättynyt, kun kaikki kuitenkin tykkäsivät hiihtämisestä niin kovasti. Filippiiniläinen oli lähdössä seuraavana päivänä kotiin, mutta etelä-afrikkalaiset vuokrasivat sukset toiseksi päiväksi ja Kenialainen varasi yksityistunnin, koska ei uskaltanut yksin lähteä ladulle. Hänen hiihtämisensä oli tosiaankin dancing on skis, sen verran paljon siitä tuli mieleen afrikkalainen kansantanssi iltanuotiolla. Kyllä Velhonkodan munkeilla ja letuilla on ihmeellinen vaikutus! 😊

Jokainen opetuskerta on aina erilainen. On horjuvia bambeja liukkaalla jäällä, hintelä pikkupoika osoittautuikin rugbynpelaajaksi, jolla on huikeat käsivoimat, laskettelutaustaiset sporttiset sveitsiläiset oppivat suunnilleen kaiken, mitä neuvon, kömpelöltä vaikuttava iso mies oppii hiihtämään vuorohiihtoa sulavasti kuin Iivo Niskanen konsanaan, on leikitty porosprinttiä (minä olen poro ja lapsi on ajaja), kerran halkesi side kahdeksi kappaleeksi, yhtenä päivänä nollakelin lumisateessa omat sukseni keräsivät pohjaan mahdottomat paakut (kiitos vielä Anna-Kaisalle, kun jalomielisesti vaihdoit suksia kanssani kesken lenkin) ja onnistuivatpa eräät asiakkaat tiputtamaan sauvan Heikin sillalta joen jäälle sulan reunalle. Minulta on kysytty keskellä Äkäslompolon jäätä, että ”missä se järvi oikein on?” Olenkin nyt yrittänyt opetella muistamaan, että ihan aikuisillekin ihmisille on syytä kertoa, että olemme nyt järvellä jään päällä. Parasta oli kuitenkin uudenvuodenpäivän hiihtoretkellä brittiläisen pikkutytön huokaisu: ”This is absolutely the best way to start the new year 2020, on the frozen lake!” Ei sitä aina osaa itse tarpeeksi ihmetellä kuinka me näin vain jään päällä hiihdellään ja kalat asuu siellä alla. Kyllä on tytön kaverit ihmeissään, kun kuulevat. 😊

Hiihdon opettaminen on ollut kivaa, mutta ollaan me täällä treenattukin. Isomettän nousua on kellotettu sekä ylös että alaspäin ja peruslenkeillä pari tuntia taittuu kuin huomaamatta, eihän siinä ajassa ehdi kuin yhden tunturin kiertää! Ja luntahan täällä riittää, noin 70cm paikasta riippuen. Latuja on auki ”vasta” 130km, sillä 330km latuverkosto avataan kokonaisuudessaan vasta helmikuussa. Nyt on päivä sen verran lyhyt, että ei ehkä kovin moni niitä kaukaisempia latuja vielä lähtisi kiertelemään. 

Vähän jännittää ajella kohta etelään päin kisareissulle. Ollaan totuttu niin hyviin ja lumisiin latuihin, että osaako sitä enää tykkilumella hiihtääkään. No se selviää pian, sillä viikonloppuna hiihdetään Jyväskylässä Fis-kisat ja ensi viikolla Vantaan Suomen Cup. Kotimatkalla on tarkoitus käydä vielä Posiolla Lapin mestaruuskisat. Sääennusteiden perusteella ei ole helppoa saada sinne etelään tehtyä edes tykkilatua, kun pelkkää plussakeliä on tarjolla. Vantaalla on kyllä ennenkin taiottu talvi kisaladulle, joten luotto on kova. Katsokaahan Suomen Cup Vantaan kisat 14.-15.1 telkkarista parhaaseen katseluaikaan illalla niin näette oikeita hiihtosankareita sekä kilpailijoiden että järjestäjien puolella.

Iina