Alpeilta Dolomiiteille

Alpeilta Dolomiiteille

Itävallassa hujahti yhteensä reilut kolme viikkoa. Sinä aikana tehtiin mitä ilmeisimmin jotain oikein, kun kontrolliharjoituksinakin toimivissa tehoharjoituksissa tulokset paranivat, joissain melko paljonkin. Nämä harjoitukset kulkivat nyt myös aikaisempiin vuosiin verrattuna sutjakkaammin. Kehitys näkyy ja tuntuu numeroiden lisäksi lisääntyneenä jalkojen lihaskestävyytenä. Kyllä näitä vuoria täytyy edelleen nöyrästi kunnioittaa, mutta kummasti kepeämmin sujuvat pitkät nousut ja niitä seuraavista alamäistä ei enää tule viiden päivän etureisijumia.

Hieman täytyy vielä kehuskella meidän slackline-taitojen kehittymisellä. Ruhpoldingin Chiemgau Arenan erinomaisuutta täydentää nimittäin radan reunassa oleva tasapaino-/ketteryysharjoittelupaikka. Jokaisena päivänä, kun käytiin radalla hiihtämässä, harjoiteltiin myös slackline-liinalla tasapainoilua. Niilan epäilyistä huolimatta tulosta syntyi tälläkin osa-alueella. Minulla alkoi sujua neljästä slacklinesta kaksi ja Niilakin pääsi yhden niistä päästä päähän useita kertoja. Ei kehittyneestä tasapainosta ja kehonhallinnasta ainakaan haittaa pitäisi olla.

Lauantaiaamuna pakattiin kuitenkin auto ja ajettiin Italiaan. Viikonlopun vuorijuoksuissa oli tarkoitus testata kuntoa, haastaa kehon ja mielen kestävyys sekä nauttia vuoristomaisemista ja hienosta tapahtumasta. Ajomatka Kössenistä Misurinalle kesti noin 3 tuntia, joten iltapäivän Diavolo Vertical Sprinttiä varten ei tarvinnut edes kukonlaulun aikaan lähteä (Kyllähän pihalta nyt kukko pitää löytyä ja varaherätyksenä naapurissa soi kirkonkellot aamuseiskasta alkaen vartin välein ilta kymppiin…)

Niin siis päästiin aina niin viehättävään Italiaan. Ajeltiin suoraan kisan lähtöpaikalle Misurinajärven lähettyville. Kaksi miestä purki autosta tavaraa sen näköisinä, että ovat kisaa järjestelemässä. Kysyin englanniksi lähempänä olevalta, että missä mahtaa olla kilpailutoimisto, josta saa numerot. Kaveri heilautti pahoittelevasti kättään ja osoitti toista miestä ”inglese” ja kiskoi tämän ulos takakontista. Ja niin tämä ”englantia paremmin osaava kaveri” selitti sujuvasti asian italiaksi ja osoitti vielä vahvistukseksi viereistä ravintolaa. Ymmärsin itsekin siinä vaiheessa vaihtaa kieltä ja saatiin autokin kivasti parkkiin, vaikka vähän kyseenalaiselle paikalle. Italiassa kaveri puhuu aina paremmin englantia (varsinkin jos tämä ymmärtää officen tarkoittavan ufficiota), eikä se ole niin justiinsa, että oikeasti numerot piti hakea parin kilsan päästä ihan toiselta puolelta järveä! 😀 Myös ravintolan vessan poljettava vesihana muistutti meidän olevan oikeasti Italiassa.

Diavolo Vertical Sprint oli nimensä mukaisesti mitä pirullisin kisa. (Diavolo=piru) Matka oli ”vain” 1,5km, mutta 400 nousumetriä teki siitä kovan koitoksen. Rata oli viivasuora entinen hiihtohissin väylä ja välillä oli niin jyrkkää, ettei tainnut kukaan tulla juosten koko matkaa. Oli kyllä hapenotto lujilla, mutta lopussa myös ihan tajuttomat hapot jaloissa. Kova ja tarpeellinen harjoitus, mutta kisan jälkeen sai sitten nautiskella kaikille osallistujille tarjottavaa ruokaa ja sen jälkeen osallistua palkintojenjakoon. Oltiin molemmat kolmansia. Varsinkin Niilalta se oli aika kova suoritus, sillä miesten sarjassa taso vaikutti olevan ihan hyvä. Siihen perään vielä tiedotus seuraavan päivän säästä johtuvista muutoksista. Alkuperäinen reitti ei ole turvallinen sumussa ja (lumi)sateessa. Jos sataa vain vettä ja on kylmää, juostaan suunnitelman B mukaan, jos toteutuu pahin skenaario eli yöllinen lumisade niin ei hätää, on myös reitti C. Tuntuu, että nämä kisanjärjestäjät näkevät tosi paljon vaivaa sen eteen, että kilpailijat saavat turvallisen ja toimivan kilpailun mutta myös hienon elämyksen.

Sunnuntaiaamu valkeni meille matkalla Toblachista Misurinalle. Vettä satoi, mutta ei sentään lunta. Kieltämättä silti vesisade ja +4 astetta tuntui kylmältä verrytellessä, ja oltiin kuitenkin radan lämpimimmässä paikassa… No sääolosuhteille ei taitavimmatkaan kilpailunjärjestäjät mahda mitään ja ei kai tässä nyt napapiirin asukkaat voi alkaa kylmästä valittelemaan ;D Niilakin lähti reteesti matkaan shortseissa, kuten niin moni aika kokeneen näköinen miesjuoksija. Itse laitoin suosiolla pitkät trikoot ja pakolliseksi varusteeksi lisätyn vedenpitävän takin. Eikä ollut yhtään liikaa. Eivät ollenkaan liikaa hiostaneet myöskään panta päässä ja hanskat käsissä. 2000 metrissä ja siitä ylöspäin tippui lämpötila selvästi, mitä todisti myös vesisateen muuttuminen rännäksi. Siihen lisäksi vielä kohtalaisen kova tuuli ja voi sanoa, että en ole missään kisassa näin palellut. Vaikka siis puuskutin ihan limitillä menemään koko ajan. En uskalla edes ajatella niitä tyyppejä, jotka lähti maratonmatkalle shortseissa ja ilman hanskoja… Niilakin kyllä myönsi, että oli kylmänsieto koetuksella.

Täysin muutettunakin reitti kipusi korkeimmillaan yli 2400 metrin korkeuteen kiertäen sumun sisällä jököttävät kuuluisat Tre Cimen huiput ja nousumetrejä kertyi 1400m. Matkaa kertyi n.24km. Minulla tuohon kului aikaa 3h 8min ja Niilalla 2h 33min. Ylämäki osuudet olivat pitkiä ja rankkoja, mutta meidän kannalta ratkaisevat erot syntyivät kuitenkin alamäissä. Parhaimmat naiset ja miehet rullaavat jyrkimmät ja mutkaisimmatkin alamäet ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Joka tapauksessa voidaan olla ihan tyytyväisiä tämän vuoden tuloksiin ja ainakin minä sain revanssin kahden vuoden takaiseen 😊 Minun 3. sijalla ja Niilan 7. sijalla onnistuimme nousemaan polkujuoksutalleja edustavien vuorikauriiden väliin ja itsehän pokkasin vielä hienon t-paidan kahden päivän yhteistulosten ykkösenä! Palkintojen jakoa odotellessa vuorille oli satanut lumi.

Grazie per Tre Cime Experience! Era la gara buonissima! Vogliamo tornare 😊

Iina