Keväthanget – silloin jaksaa mitä vaan
Puolitoista viikkoa sitten lauantaina hiihdin elämäni pisimmän kilpailun. Niin vain seitsemästäkympistä selvittiin ja yllättävän hyvin vieläpä. Vielä aamulla viideltä herätessä enemmän epäilytti, että oliko tämä nyt hyvä idea. Kävi mielessä, että tänä talvena on pertsan kymppikin on tuottanut vaikeuksia. Perjantaina testailin pitoja ja voitelunkin onnistuminen alkoi tuntua epätodennäköiseltä. Kukaksennousun keskivaiheilla pito toimi, mutta ylhäällä pohjiin jäätyi kamalat paakut ja alhaalla lipsui. Sen puolesta jopa tasurilla lähteminen alkoi houkutella.
Lähtölaukausta edeltävä elokuvien taistelumusiikki sai olon entistä jännittyneemmäksi, tässä taitaa nyt olla tosi kyseessä. Kun sitten päästiin matkaan, keskittyminen kohdistui täysin hiihtämiseen ja tajusin, että tuttua hommaahan tämä on. Kärki painoi kauas karkuun, mutta meitä oli pitkän aikaa hyvä porukka kasassa ja siinä olikin aika sopiva hiihtää. Osa oli tasatyöntäen ja osa pidoilla. Itse valitsin pidot, koska on tuo pitkien matkojen tasatyöntäminen aika spesiaalia hommaa, joka vaatisi mielellään spesiaalia harjoittelua. Toisaalta edellä ja lähellä takana oli normaalimatkojen hiihtäjiä tasatyöntäen, että voisi tuota kai itsekin joskus kokeilla. Voittaja hiihti tasatyöntäen, mutta ihan kärjen tuntumassa oltiin myös pitojen kanssa, joten enemmän se naisilla oli varmaan kiinni suksesta, voitelusta ja omista vahvuuksista.
Ensimmäiset kilometrit olivat pääosin nousua ja Kellostapulinkurun päällä ajattelin hörpätä juomista. Eihän se onnistunut, koska letku oli jäässä! Juomiseni oli tarkoitus perustua kolmea juottoa lukuunottamatta juomavyöhön viriteltyyn juomasäiliöön, joten letkun jäätyminen ei ollut kovin toivottu käänne. Onneksi edessä oli kilometritolkulla alamäkeä ja siinä muita peesaillessa lämmittelin letkua ja sain sieltä pikkuhiljaa juoman kulkemaan. Huh. Niila oli Y1:llä geelisekoituksen kanssa ja sain jo heti alkumatkasta hyvin energiaa. Pitkissä suorituksissa on erittäin tärkeää nauttia nestettä ja energiaa jo alkumatkasta, koska jos nestehukka tai energia vaje ehtii yllättää, tilannetta on enää vaikea korjata. Janon tunteen iskiessä on jo myöhäistä. Reitillä oli toki järjestäjien huoltopisteitä, joista Ylläksen puolella huolehtivat Äkäslompolon koululaiset opettajineen ja huoltajinen. Vaikka itse en näillä pisteillä juonut kertaakaan, pistin merkille kuinka antaumuksella lapset suhtautuivat tehtäväänsä. Eräälläkin juomapisteellä hiihdin yksin, mutta molemmilta puolilta työntyi varmaan kymmenen mukia ja innokkaat huudot ”juomaa, juice, sport drink!” kertoivat niiden sisällöstä. Inka ja Erkki olivat juottamassa minua Kotamajalla ja heidänkin mielestään juomapisteen koululaisilla oli hyvä meininki. Joku oli ilmeisesti sijoittunut hieman huonoon kohtaan liian pitkälle, eikä hän päässyt ojentamaan mukia oikein kenellekään. Muut silti tsemppasivat, että ”kyllä se vielä onnistuu!”. Hyvä Äkäslompolon koulu!
Inkalla ei juuri ollut kokemusta juottohommista, joten harjoittelimme edellisenä iltana pullon antamista ja hioimme liikkeet ja ajoitukset kohdalleen. Sitä en kuitenkaan osannut ennakoida, että eniten haasteita aiheuttikin juottopisteelle löytäminen, sillä Inkalla meni hiihtäessä Kotamaja ja Latvamaja sekaisin. Hups. Sen verran taisi mennä tiukille, että olivat tyytyväisiä, etten ollut enää Kotamajan kohdalla ihan kärjen tuntumassa. 😀
Myös alamäkiä pitää osata laskea. Varmasti oli hyötyä, että minulla on jo vuosia ollut tapana kellottaa Isomettännousua alas laskiessa mahdollisimman hyviä aikoja Vauhdikas lasku -merkistä tunneliin. Kukaksenlaskukin on tullut jo niin tutuksi, että ei kovin paljon tarvinnut jännittää. Liisterisuksilla on silti aina parempi pitää keskittyminen 100%:ssa.
Matkanteko oli mielenkiintoista, koska tilanteet vaihtelivat niin paljon. Nousuissa jätin tasatyöntäjiä niin paljon, ettei heitä edes näkynyt, mutta sieltä ne vaan taas alamäkien ja tasaisten aikana tupsahtivat mukaan ja menivät ohi. Siinä sitten mielessäni spekuloin, että paljonko saa eroa tulla, jotta seuraavassa nousussa saan kiinni, ja ehdinkö siinä tarpeeksi karkuun ennen seuraavaa laskua.
Aakenuspirtin jälkeinen tasainen 15km tasainen osuus kesti ikuisuuden. Keli alkoi lämmetä ja latu kostui ja hidastui. Tasatyöntäminen tuntui hitaalta ja puuduttavalta, ja väliin teki mieli ottaa pari potkua vuorohiihtoa, jotta saisi edes vähän erilaista liikettä. Eevalta sain viimeisen geelin ennen Kätkännousua ja tarpeeseen se tulikin, koska Kätkännousu se vasta loputtoman pitkältä tuntuikin. Ylläksen laduilla reitti oli tuttu ja jokaisessa mutkassa tiesi tasan tarkkaan, mitä seuraavaksi tulee. Levin päässä laduilta oli vain vuosien takaisia hämäriä muistikuvia, ja koko Kätkännousun odotin vain sen loppumista. Viimeiset kilometrit tuntuivat etenevät hitaammin kuin kymmenet kilometrit alkumatkasta. Vilkuilin jo säännöllisesti taaksepäin, koska kuvittelin kaikkien muiden ottavan kolmen kilometrin loppukirin. Loppusuoralla ei onneksi tarvinnut kiriä. 23. sija on ihan tyydyttävä. Vielä on kuitenkin tekemistä, sillä naisten voittajalle hävisin puolituntia. Ei voi muuta sanoa kuin että huiman kovaa pitäisi kiitää 70 km. Miesten voittajalle hävisin tunnin! 😀 Sen verran oli mukavaakin, että voisi noita maratonmatkoja joskus toistekin hiihtää. Ja vaikka vähän valmistautuakin etukäteen.
Puoli talvea Äkäslompolossa on nyt takanapäin. Pääsiäisviikolla hiihtelin pitkiä nautiskelulenkkejä, vaikka vielä yhdet kisat olivatkin edessä. Täydellisellä hankikelillä ei vaan malttanut jarrutella. Äkäsjärven jäällä meillä oli Anna-Kaisan kanssa tarkoitus vain käväistä järven toisessa päässä, mutta eihän me tiedetty, että järvi on yli 12km pitkä! Yhden mutkan takaa ilmestyivät Pallastunturit näkyviin, odottamattoman lähellä, ja Google mapsin mukaan olimmekin jo melkein Jerisjärvellä. 😀
50-80km lenkit ei ehkä ole se optimaalisin valmistautuminen 5km kilpailuun, mutta pääsiässunnuntaina pakkasimme kamppeet autoon ja ajoimme Ylitorniolle kisoihin. Tarkoituksena oli kerätä mahdollisimman hyvät Fis-pisteet ensi talvea varten. Vapaan vitonen näköjään kulkee aina, sillä sijoituin kolmanneksi ja olin paras suomalainen. Fis-pisteitä sain 98, eli ylivoimaisesti parhaat pisteet tänä talvena. Niilakin hiihti ihan hyvin ja oli toinen, mutta miesten sarja ei ollut ihan yhtä kovatasoinen, joten pisteet jäivät vähän heikommiksi. Hieman kuitenkin parannusta tämän talven tasoon nähden, mistä voi ensi talvena olla hyötyä.
Rovaniemellä edessä oli tavaroiden purkaminen. Niilalla myös pakkaaminen, sillä ”kesätyöt” Kittilän kultakaivoksella alkoivat eilen. Niila voikin siitä itse kirjoitella, sillä edelleenkin tiedän vain, että johonkin rakennushommaan se menee apupojaksi. Hiihtokelit alkavatkin olla jo melkein finito, joten nyt on hiihtäjällä aikaa tehdä ”oikeita töitä”. Kävin kyllä tänään vielä tsekkaamassa Oukun ladut ja luntahan siellä vielä on, vaikka latukone on ollut kesälomalla jo hyvän aikaa. Lapissa asumisen hyviä puolia, että pääsee aina aloittamaan uuden kauden hiihtämällä 😊
Keväthanget ovat kyllä paras Lapin kahdeksasta vuodenajasta. Ja vaikka lumet käyvät jo vähiin, saa tästä valon määrästä huimasti lisää energiaa uuden kauden suunnitteluun.
Iina