Ihana Italia

Ihana Italia

Marraskuuhan se sieltä tulla tupsahti ja vuoden pimein aika alkaa. Nyt onkin siis passeli hetki palata hetkeksi touko-kesäkuun vaihteen tunnelmiin, Välimeren lämpöön. Joku ehkä jo ehti ihmetelläkin, että kävikö sen Iina tosiaan keväällä missään, kun ei someen päivity edes kuvia. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Juttu on pitkä, mutta toivottavasti saat sitä lukemalla hieman aurinkoa ja lämpöä kaamoksen keskelle 😊

Matka alkoi suoralla lennolla Roomaan. Vähän epätodellinen tunne oli lentokentältä tullessa katsella Colosseumia bussin ikkunasta. Täällä sitä ollaan historiallisten kohteiden luvatussa maassa! Historian lisäksi parasta oli herkullinen ruoka. Roomasta saa joka kulmalta herkullisia paninoja ja hostellin lähellä oli erinomainen pikkuravintoja, jossa maistelin itse tehtyä tuorepastaa ja friteerattuja kesäkurpitsankukkia. Nam!

Ensimmäinen päivä oli ennusteen mukaan reissun ainoa pilvinen päivä, joten tuumin sen olevan sopiva päivä käyttää pitkiä housuja ja tutustua kirkkoihin. Joten siis suunnaksi Vatikaani. Eikä ollut muuten turha reissu, sillä itse paavi sattui olemaan paikalla. Olin valinnut Vatikaani-päiväksi keskiviikon, jolloin Paavi pitää jonkilaisen messun/yleisötilaisuuden aukiolla. Ja kelpaahan siellä kansalaisia puhutella. Aika komeat on puitteet. Pietarinkirkon ja koko aukion rakentamisessa on Jumalan suuruuden lisäksi haluttu ehkä ihan pikkuisen tuoda esiin myös kulloinkin hallitsevan paavin suuruutta, joten rahaa ja työtunteja ei ole säästelty.

Vatikaanimuseossa on yli 1000 huonetta ja 8km käytäviä, joten satsasin opastettuun kierrokseen. Samalla onnistuin välttämään parin tunnin jonotuksen lippukassalle. Opastettu kierros oli muutenkin hyvä idea, sillä en ollut paljon ehtinyt perehtyä museon tarjontaan, enkä varsinkaan mielenkiintoisimpiin yksityiskohtiin. Kolmen tunnin aikana näin upeita taideteoksia, kuulin monia tarinoita sekä tutustuin Michelangelon nerouteen ja oikkuihin. Sikstuksen kappelissa seisottiin kylkikyljessä tungoksen keskellä kattoa tuijottaen. Michelangelo maalasi kattoon vanhan testamentin kertomuksia selällään maaten monta vuotta. Oli tosiaan katsomisen arvoinen katto. Kierros päättyi Pietarinkirkon ovelle ja jokainen sai vierailla vielä kirkossa ominpäin. Aikamoinen kirkko se onkin. Maailman suurin tai toiseksi suurin, riippuu mitataanko korkeutta vai tilavuutta.

Loppupäivän kiertelin keskustan katuja suunnistaen kuuluisalta kohteelta toiselle. Piazza Navona oli viihtyisä aukio, jossa tunnelmaa loivat kolme suihkulähdettä, lukuisat katusoittajat ja gelateriat. Pantheon oli yksinkertaisuudessaan aika vaikuttava. Entinen temppeli, myöhemmmin kirkoksi muutettu, on erikoinen rakennus valtavan yhtenä valuna tehdyn kupolin takia. Katossa on keskellä iso reikä, josta tuleva valo saa aikaan erikoisen valaistuksen. Piazza Popolo, Espanjalainen aukio portaineen ja Trevin suihkulähde on nyt myös nähty. Suosituimmissa paikoissa on vaan niin älyttömästi ihmisiä ja kalliimmat gelatot, että niitä tuli vilkaistua lähinnä ohi mennen. Roomassa on upeita rakennuksia ja suihkulähteitä vähän joka kulmalla, joten en mielelläni halua tunkea väkijoukossa vain, koska tässä suihkulähteessä uitiin yhdessä elokuvassa. Noloa myöntää, mutta en oli edes nähnyt La dolce vitaa.

Seuraavana päivänä kävelin Trasteveren kaupunginosassa, jonka sanotaan olevan aidointa Roomaa. Vaikea sanoa onko totta, sillä kaupunki, jossa on rakennelmia yli 2000 vuoden takaa ja suunnilleen kaikki rakennukset monia satoja vuosia vanhoja, on aika aito kauttaaltaan. Monessa rakennuksessa on kerroksia suunnilleen antiikin Roomasta tähän päivään, pientä remppaa vain 500 vuoden välein, eikä ne talot ole vieläkään tulleet käyttöikänsä päähän. Sitten historianoppikirjoista tuttuihin kohteisiin: Circo Massimon kilparata oli valtava, vaikka jäljellä on lähinnä pitkulaista stadionia rajaavat maavallit. Colosseum oli ehkä etukäteen kohteista tutuin, mutta olihan se silti hienoa käydä ihastelemassa sitä myös sisältä päin. Sen vieressä sijaitseva arkeologinen alue sen sijaan yllätti laajuudellaan ja oli ehkä koko Rooman mielenkiintoisin kohde. Palatino-kukkulalla oli antiikinajan hallitsijoiden ja muiden tärkeiden henkilöiden palatsien ja asumusten raunioita. Aika päheetä olla kotona oma stadion ja kylpylä. Alempana sijaitsi Forum Romanumin alue, jossa oli yhteiskunnallisesti tärkeitä rakennuksia, kuten monia temppeleitä ja päättäjien kohtauspaikka. Kun sopivasti hivuttautui lähelle jotain opastettua ryhmää, saattoi kuunnella täälläkin mielenkiintoisia tietoja eri raunioista. Kaikista kun ei ollut ihan helppo päätellä mihin tarkoitukseen komeat pylväät tai pala seinää oli alun perin rakennettu. Osasta oli toki pystyssä enemmänkin ja joitain oli korjailtu ja paikkailtu joskus keskiajalla. Näiden kolmen kohteen kiertämiseen minulla meni monta tuntia. Tässä taas yksi hyvä puoli yksin matkustamisessa: Saan tuijotella raunioita niin kauan kuin huvittaa 🙂

Onneksi Palatino-kukkulalla oli hanoja, joista sai pulloon lisää vettä. Opaskirjani mukaan myös Capitolium-kukkulalla kannattaisi vierailla. Forum Romanumin toisessa päässä oli sinne osoittava kyltti. Reitti kuitenkin päättyi ketjulla ja kieltokyltillä suljettuun heinittyneeseen väylään ja jalat kaikesta kävelystä tönkköinä käännyin takaisin ja ajattelin luovuttaa. Vähän matkan päässä näin syrjäisen vessan, jossa ei ollut jonoa niin kuin kaikkialla muualla. Se tilaisuus kannattaa aina hyödyntää. Vessan kulmalta huomasin hämyisän reitin, joka lähti vähän huomaamattomasti puiden takaa ylämäkeen eikä missään mitään opasteita. Ajattelin kokeilla ja sehän vei yhdelle ulosmenoportille ja juuri sopivasti Capitoliumille vievälle tielle. Italiassa viehättää tietty epäloogisuus.

Roomasta matkustin junalla Napoliin. Hostellia piti superpirteä kiinalaisnainen: ”Yes yes yes, thank you, thank you, thank you!” Viereisessä sängyssä nukkui etelä-korealainen tyttö, joka oli kiertänyt maailmaa tammikuusta lähtien. Meinasi, että reissataan nyt kerralla kunnolla. Ensimmäisenä iltana harhailin Napolissa ilman karttaa, mutta onnistuin kuitenkin löytämään majapaikastani melko kaukana olevan pääkadun Via Toledon. Kävelin pääkadulla ja sivukujilla, ihmettelin ja maistelin gelatoa ja granitaa. Päivä kului katsellessa ja maistellessa. Illalla alkoi vahvasti tuntua siltä, että napolilaiset eivät tosiaan kyhjötä sisällä nenä kiinni telkkarissa, vaan elävät supersosiaalista elämää katujen baareissa ja ravintoloissa.

Seuraavana päivänä päädyin vilkkaalle markkinakujalle, jossa eräs sipulikauppias otti tehtäväkseen neuvoa minut johonkin museoon. Tai luulen, että hän oli huolissaan, että paikallisten ruokatorilla kiertelevä turisti jää paitsi Napolin nähtävyyksistä, ja näkee vain napolilaisten tavallista elämää. Ensin hän suositteli (turisti)laivamatkaa läheisille saarille, mutta kun yritin torpata idean kohteliaasti kertomalla olevani enemmänkin kiinnostunut historiasta, hän alkoi innokkaasti selostaa reittiä museoille. Tässä vaiheessa alkoivat minun italiankielentaidot olla koetuksella, joten hän haki jostain läheisestä putiikista paperia (jonka kääntöpuolella oli kopio jonkun iranilaisen passista!?) ja alkoi kirjoittaa ohjeita. Lopulta paikalle sattui joku englantia osaava tuttu, joka aloitti selostuksen alusta ja kirjoitti lisää ohjeita. Oikeasti en edes halunnut mennä koko museoon, mutta kuinka sen olisi puolen tunnin selostuksen jälkeen enää kohteliaasti ilmaissut. Seuraavana päivänä kiertelisin Pompeijn raunioita ja siinä tulisi taas historiaa kerrakseen. Kiitin vuolaasti ja livahdin parin korttelin päästä toiseen suuntaan.

Siinä vaiheessa hankin kunnon kartan ja kävelin ympäriinsä ja kävin eri kaupunginosissa. Mercatossa oli tosiaan markkinat menossa ja hauska pieni perheen pyörittämä ravintola, jossa ei annettu ruokalistaa vaan kysyttiin mitä haluaisin syödä. Mereneläviä tietysti, joten sain eteeni kunnon annoksen spaghetti ai frutti di marea. Iltapäivällä kiipesin vielä Castel S. Elmolle, josta näki koko kaupungin yli. Illalla kävelin Via Toledon lähellä olevilla pikkukujilla. Kumma kun Napolissa pienelle kujalle mahtuvat pyykkinarut, toripöydät, lastenvanut, kävelijät, skootterit ja autot. Mutta 5cm molemmille puolille riittää, eikö? Napolin liikenne onkin ihan oma taiteenlajinsa. Vaikka olisi kävelijöille vihreä valo, niin aina siitä joku skootteri suhahtaa nenän edestä. Koska siitä mahtui vielä. Italiassa yleensäkin on liikenne hyvin luovaa ja joustavaa. Sopivat tilaisuudet ja raot käytetään liikennesäännöistä piittaamatta, mutta toisaalta muille annetaan myös tilaa aina tarvittaessa.

Viimeinen kokonainen päivä Napolin suunnilla oli tarkoitus viettää Pompeijssa ja Vesuviuksella. Aamupäivällä ajelin junalla (Circum Vesuvianalla) Pomeijin asemalle. Todetakseni, että italialainen todellisuus ei mihinkään häviä, vaikka ollaan valtavan suositussa turistikohteessa. Voiko tällaisessa  turistirysässä olla näin epäselvät opasteet, että ei saa edes selvää mistä liput pitää ostaa. Ei kysyvä tieltä eksy ja niin minut neuvottiin kiipeämään kapeat portaat aseman yläkertaan pieneen huoneeseen, josta ostin 2 euroa kalliimman Skip the line-lipun. Skip the line-lippuja tyrkytettiin Roomassakin kaikissa pääsymaksullisissa nähtävyyksissä. Mietinpä tässä vaan, että mitä tapahtuisi, jos kaikki ihmiset haluaisivat skipata jonot. No, 2 euroa ylimääräistä kannatti maksaa, sillä löydettyäni varsinaisen sisäänkäynnin tajusin, että nuo ihmiset jonottavat sitä normaalihintaista lippua varmaan puoli päivää.

Pompeijn arkeologisten kaivauksien alue on valtava. Innoissani tutkailin aluksi jokaista seinää ja soppea, kunnes 1,5 tunnin jälkeen istahdin syömään eväitä ja levitin kartan kokonaan. Che cavolo! Italiassa sanotaan ”Mitä kaalia!”, kun ollaan hämmästyneen epäuskoisia. Olin nähnyt ehkä noin viidesosan alueesta ja oli sanomattakin selvää, että samalla tarkkuudella en voisi jokaista nurkkaa tutkia tästä eteenpäin. Uskomattoman hyvin ovat tuhka- ja hohkakivikerroksen alla säilyneet niin mosaiikit, seinamaalaukset, ruukut ja patsaat kuin myös täysin tunnistettava leipä ja monet muut ruoka-aineet. Ja vielä on osa pompeijista kaivamatta, joten ei edes tiedetä mitä kaikkea sieltä voi löytyä. Toki kaupungin tärkeimmät alueet ovat esillä. Olisi sääli, jos Vesuvius purkautuisi uudestaan.

Pompeijissa vierähti viisi tuntia aivan huomaamatta. Kun sitten kyselin bussia Vesuviukselle, sain vastaukseksi, että ei onnistu, Vesuvius menee viideltä kiinni. No just. Mikä logiikka on siinä, että kaikki muu on myöhään illalla auki, paitsi Vesuvius. Ja sitä paitsi miten niin tulivuori menee kiinni. Ei auttanut kuin palata Napoliin. Pizza Margherita ja lasi punaviiniä kuitenkin pelastivat illan, jonka kruunasi kunnon annos gelatoa. Nyt olin jo hoksannut sopivan metrolinjankin, joten ei tarvinnut illalla pimeässä kävellä ihan kilometritolkulla.

Viimeisenä aamuna oli tarkoitus vain hypätä noin klo 9 junaan ja matkustaa Bariin, josta lautta vie Kreikkaan. Hostellilla ihmeteltiin miksi en matkusta bussilla, joten aamulla juna-asemalle kävellessä mielessä välähti suunnitelma. Soitin Niilalle, joka katsoi netistä bussiaikataulut. Sopivia busseja menisi yhden aikaan päivällä, joten tähän väliin jäisi aikaa vielä Vesuviusvisiittiin, ainakin teoriassa. Kysyin lähimmältä kioskilta seuraavaa turistibussia Vesuviukselle ja 9.15 sellainen oli kuulemma lähdössä. Todellisuudessa kello oli jo yli puoli kun vihdoin bussi saapui pysäkille. Ensimmäinen pysähdys oli Ercolanossa, jossa muutama jäin pois kyydistä. Sitten bussi ajoi kaksikaistaisen liikenneympyrän ulkokaistan reunaan ja Vesuviukselle lähtijät vaihtoivat siinä kätevästi pikkubussiin. Iso bussi jatkoi Amalfiin asti. Pikkubussilla päästiin melkein portille asti, johon joku firman nainen oli kiikuttanut meille pääsyliput. Lipunmyynti kun sijaitsi kätevästi varmaan kilometrin päässä portista. Kraaterin reunalle oli noin 25 minuutin kiipeäminen ja reunaa sai kävellä ympäri noin puoleen väliin ja sitten takaisin. Vesuvius on kyllä niin tulivuoren näköinen kuin olla voi. Hieno paikka ja kirkkaammalla säällä maisemat olisivat olleet varmasti hienommatkin. Nyt ilma oli jotenkin niin lämmin ja kostea, että maisemaa peitti hento utu.

Sitten olikin mietittävä paluu kyyti Napoliin. Löysin parkkipaikalta bussin, joka oli menossa Ercolanoon. Sieltä tiesin pääseväni junalla Napoliin kohtuullisen helposti. Si si, dieci minuti. Ei ihan kymmenessä minuutissa päästy lähtemään, mutta parinkymmenen minuutin päästä kuitenkin. Italialaista ikivihreää iskelmää huudatten kuski ajoi Ercolanon juna-asemalle ja pääsin junalla Napoliin. Pääsinpähän käymään Vesuviuksella, vaikka vähän järjestelyä se kyllä vaati. 🙂

25 minuuttia oli aikaa bussin lähtöön ja Napoli Centrale on aika iso kompleksi. Ensin painelin puolijuoksua ihan väärälle puolelle aukioita, josta lähteekin vain paikallisbussit. Sieltä neuvottiin toiselle puolelle asemaa olevalle varsinaiselle bussiasemalle. Nyt piti jo juosta. Onneksi oikea bussi oli heti ensimmäisenä, mutta eihän lippua saa bussista ostettua, joten kipin kapin lipputoimistoon. Jono liikkui tuskaisen hitaasti ja kun tuli mun vuoro, niin poika oli ihan ymmällään että ai mikä bussi. Siinä vaiheessa bussin rahastaja tuli avukseni asiaa selvittämään. Lopulta hän tuskastui ja viittoi, että maksa bussissa kuitenkin. Eihän heillä ollut antaa viidenkympin setelistä takaisin, joten se mies harppoi uudestaan lipputoimistoon rahaa vaihtamaan. Ei helposti, mutta matkaan pääsin kuitenkin ja itse bussimatka olikin ihan miellyttävä väljässä ja ilmastoidussa bussissa. Reilun kolmen tunnin istumisen jälkeen pääsin Bariin ja paninon ja gelaton voimin kävelin satamaan. Etelä-Korealaisen bisnemiehen perässä löysin rekkojen välistä reitin laivaan asti. Hänen kanssa alkumatka meni rattoisasti jutellessa laivan kahvilassa. Muutaman tunnin torkuin penkillä. Olisin nukkunut enemmänkin, mutta kreikkalainen nainen ei vaan millään saanut pidettyä jalkojaan omalla puolellaan. Aamulla 5.30 olin perillä Kreikan Igoumenitsassa ja ajelin taksilla Albanian rajalle. Ja siitä alkoi elämäni ensimmäin loma Albaniassa. Kerron siitä seuraavassa jutussa. Kiva, että luit loppuun asti. Italian tunnelmiin ja makuihin on aina kiva palata. 🙂

Ciao!

Iina