Taivalkoskelle
Pääsiäinen vietettiin Rovaniemellä hyvässä seurassa Niilan perheen kanssa. Ohjelmassa oli retkeilyä, lumikenkäilyä ja tietysti hiihtoa. Kävin siinä välissä pari Pääsiäiscupin kisaakin kiertämässä. Perjantain kisaan sain hieman flunssaisen Niilan huoltajaksi, mutta seuraavana aamuna Niila olikin kuumeessa. Lauantaina sain ajaa Keminmaahan ihan itsekseni ja hoitaa myös oman pitovoitelun. Ja kuulkaa se ei ole niin helppoa miltä näyttää. Mulla oli edellispäivän luistot ja pidot suksissa valmiina, mutta testatessa pito ei ihan toiminut. Ensin lisäsin auton luona huolellisesti pari kerrosta, mutta kun ei auttanut, niin ladun varressa vielä hinkkasin sekaan pari vähän vähemmän huolellista kerrosta. Sitten olikin kello jo niin paljon, että oli pakko niillä kisasuksilla jatkaa verryttelyä etenkin, kun halusin ehtiä laskea radan loppuosan vauhdikkaan laskun edes kerran. Päätin vähän oikaista. Miksei kukaan kertonut, että kolmosen kisalenkin sisäpuolella kiemurtelee kilometritolkulla latua, joka ei käy missään vaiheessa kosketuksissa kisalenkkiin. Kaiken lisäksi tämä osa ladusta oli paikoitellen ihan havunneulasten täplittämä. Lopulta monen mutkan ja yhden umpihankisiirtymän jälkeen pääsin laskemaan sitä alamäkeä ja ehdin lähtöönkin. Tosin ensin piti raaputtaa havunneulaset pitoalueelta. Eikös oikeat voitelumestaritkin viimeistele pidon aina peukalolla tasoittamalla. 😊
No niin ei niistä kisoista sen enempää. Pääsiäisen jälkeen me ajeltiin Ylläkselle, koska Lost In Laplandin toimisto kutsui taas. Ehtihän siellä mukavat hiihtolenkitkin tehdä ja varsinkin keskiviikkoaamun parin tunnin rauhallinen hiihtely tuntui pitkästä aikaa helpolta. Tai oikestaan hiihto alkoi tuntui helpolta sen jälkeen, kun olin ensn kiivennyt ylös Pirunkurua. Reilu kilometri matkaa ja 25 minuuttia oli pystyjyrkkää kiipeämistä lähinnä haarakäynnillä. Sitten loppumatka tosiaan tuntuikin helpolta. Mutta niin upea paikka se on, että suosittelen näkemään sen kiipeämisen vaivan, jos vaan keli on kirkas. Maisemat on niin kauniit, että sitä haluaa vain kiivetä koko ajan ylemmäs niitä ihailemaan. Alas ei sitä kurua pitkin voi laskea, ainakaan maastohiihtosuksilla. Kesälläkin on luultavasti mukavampi mennä alhaalta ylöspäin.
SM-kisat vaan lähestyy. Jos Niilalta kysytään, niin ei haittaisi vaikka parilla viikolla kisoja siirrettäisiin. Flunssa ei ole vieläkään ihan kokonaan ohi ja hengitystiet ei ole kyllä ihan parhaalla mahdollisella tavalla auki. Viestissä olisi Niilalla erityisen tärkeä rooli, mutta toki 50km kilpailu olisi kiinnostanut myös. Katsotaan nyt mikä on tilanne huomenna ja lauantaina. Tammikuun SM-kisojen tärkein oppi pitäisi nyt pitää mielessä ja olla tarpeeksi varovainen. Minulla on terveystilanne hyvä ja uskoisin, että ei se kuntokaan ole mihinkään kadonnut.
Talven kisat eivät suinkaan lopu tähän SM-kisaviikonloppuun, vaan sen jälkeen niitä kisakilometrejä vasta alkaakin kertyä. Lapponia-hiihtoviikko tarjoaa hiihtäjille heti maanantaista alkaen tilaisuuden hiihtää kilpaa vielä sydämen kyllyydestä, sillä ma, ke ja pe hiihdetään yhteensä 190km. Siinä on tekemistä jo muutenkin, mutta SM-kisat siihen alle tekevät koitoksesta entistä raskaamman. Maanantain 60km kisaan ei lähdetä tuorein jaloin ja silloin mitataan toden teolla myös henkistä kanttia. Katsotaan sitten maanantai-aamuna tuntuuko vielä hyvältä idealta tällainen omien rajojen testaaminen 🙂
Muistakaahan nautiskella kilpahiihdosta myös siellä kotisohvilla ja seurata SM-kisoja perjantaista sunnuntaihin. Toivotaan talvista ja tasapuolista keliä auringon paisteen kera, sellaista mitä täällä nyt yleensä tähän aikaan vuodesta on. Sääennusteen lupaamat vesisateet saisivat minun puolesta siirtyä jonnekin muualle.
Iina