Kyllä täällä kelpaa

Kyllä täällä kelpaa

Menossa on viimeinen viikkoni täällä Ylläksellä. Ei uskoisi, että kuukausi hujahti tuosta vaan. Viisi viikkoa kuulosti pitkältä ajalta, mutta tuntuu nyt ennemminkin viideltä päivältä. Niin nopeasti on aika mennyt. Yksi syy ajan lentämiseen on varmaan se, että olen täällä päässyt niin paljon kaikkea tekemään, etteivät edes kaikki suunnittelemani jutut ole vaan mahtuneet ohjelmaan. Siitä ehkä tulee se tunne, että päivät loppuu kesken. Onneksi näihin päiviin ja viikkoihin on mahtunut ainakin paljon hyviä treenejä. Vielä olisi monia tuntemattomia latuja kierrettäväksi, mutta ainakin olen saanut hiihtää suosikkireittejäni moneen kertaan.

Lost in Laplandin toimistossa istumisen lisäksi hoidettavana on ollut muutamia yksittäisiä tapauksia, kuten aamiaistarviketilauksia, avainkoodin selvittäminen ja wc-paperin puuttuminen. Toimistossa on poikennut ihmisiä kysymässä skibussin aikatauluja, huskyajeluita, Ylläs-tarroja ja poronlihaa. On toki ollut myös mökeistämme ja huoneistoistamme kiinnostuneita. Kaikkia olen yrittänyt auttaa parhaani mukaan, vaikka Yllästietämykseni ei paikallisten tasolla olekaan.  Aika kattavasti olen kuitenkin päässyt perehtymään Ylläksen palveluihin siinä samalla, kun olen niitä asiakkaille selvitellyt. Moni paikka, reitti, tuote ja aikataulu on tullut tutuksi. Voisin melkein perustaa pienen turisti-infon, mitä tähän kylälle kyllä näköjään kovasti kaivattaisi. Eivät kaikki selvästikään löydä yllas.fi sivuille, eivätkä liioin osaa etsiä pankkiautomaattia kulman takaa. Muutama on kysynyt tietä Team Sportiaan. Asiallisesti neuvon heitä kääntymään ympäri ja astumaan kolmen metrin matka käytävän toiselle puolelle, suoraan toimistoani vastapäätä sijaitsevaan kirkkaan punaisella mainostavaan urheilukauppaan.

Tämän lisäksi olen työskennellyt Sisu Outdoor -nimisessä yrityksessä, joka vuokraa ulkoiluvälineitä sekä järjestää ohjattuja retkiä. Tutuinta hommaa on ollut hiihdon tekniikkaopetus. Toisaalta hiihdon opettaminen briteille, jotka eivät ole kai koskaan suksia nähneetkään, on aika erilaista mihin olen tottunut. Aloitetaan ihan siitä, että harjoitellaan sisällä monojen kiinnittämistä siteisiin ja ladulla nostellaan ensin suksia paikallaan ja tampataan sitten sivuttain. Vaikea sitä on kuvitella, mutta monot ja sukset tuntuvat ensikertalaisesta ihan kummallisilta eikä oikein tiedetä mitä niillä sauvoillakaan tekisi. Ei siinä vauhdin hurmaa pääse vielä kokemaan, mutta muutamien pyllähdysten jälkeen ovat kaikki oppineet etenemään jonkinlaisella vuorohiihdon ja kävelyn välimuodolla. Tasatyöntökin on jo luonnistunut. Monella vaan meinaa olla tasapaino äärirajoilla, kun sukset luistavat muutamankin sentin. 6-vuotiaan brittitytön kanssa leikimme puolet ajasta porosprinttiä, kun hän ei ihan jaksanut muiden mukana. Käytännössä siis hinasin häntä sauvoillani pitkin Äkäslompolon jäälatua, mutta hei hyvä tarina on tärkeintä! Sitä paitsi näimme järvenjäällä ihan oikeitakin poroja.

Minulle luotettiin retkiä myös ihan yksin vedettäväksi. Lumikenkäretkellä Niila oli mukana peränpitäjänä, mutta kerran vedin illalla otsalamppujen valossa yksin Northern Lights Hunting -retken liukulumikengillä. Olinhan toki jo sellaisia suksia kerran aikaisemmin kokeillut. Ne on vähän laskettelusuksen näköiset leveät sukset, joissa on pitokarva keskellä ja niihin kiinnitetään omat kengät. Niillä ei siis voi kurvailla alamäessä kuten laskettelusuksilla, mutta voi kuitenkin vähän luisutella. Retki meni hyvin, tai niin hyvin kuin lumituiskussa nyt revontulien metsästys voi mennä 😀 Vähän jännitti, kun näkyvyys oli niin huono, että piti olla tosissaan tarkkana, että siellä puurajan tuntumassa kierretään sopiva lenkki ja osutaan vielä kodalle eväitä syömään. Mutta kivoja retkiä ovat kaikki olleet ja mikä tärkeintä asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä.

 

Itseänikin ilahduttaa se, että niin moni matkailija ymmärtää Lapin luonnon upeuden ja haluaa oppaan kanssa ylemmäs tunturiin maisemia ja jäätyneen lumen peittämiä puita ihailemaan. Onhan täällä alempanakin hienoja paikkoja, mutta minua kyllä eniten ovat sykähdyttäneet visiitit puurajan yläpuolelle. Kukastunturin ja Kellostapulin valkoiset patsaat ja puuton laki takaavat aina hienot näkymät. Kellostapulin kurukin on aina yhtä vaikuttava. Näihin paikkoihin pääseminen vaatii kuitenkin hieman vaivannäköä, sillä autolta on kuljettava omin voimin vähintään kolme kilometriä ylämäkeen ja tietysti takaisin. Mutta sanonpa vaan, että kyllä kannattaa! Sisu Outdoorin kautta saa vuokrata suksia, lumikenkiä ja liukulumikenkiä, jos omat välineet puuttuvat. Ja tietenkin voi varata opastetun retken, jos omat retkeilytaidot epäilyttävät tai haluaa muuten vain mukaan asiantuntijan, joka osaa johdattaa hienoimpiin paikkoihin ja kertoa jotain ympäröivästä luonnosta.

Viime viikolla saimme tänne myös vieraaksi ystäväperheen Itävallasta. Sää lämpeni sopivasti, joten teimme kivoja hiihtoretkiä, jotka tietenkin suuntautuivat lähimmille latukahviloille. Kuukkeli tuli syömään suoraan kädestä ja meille hiihtäjille maistuivat niin letut, munkit kuin laskiaispullatkin. Aurinko ei kyllä paistanut, mutta kirkkaiden kelien kääntöpuolena on tähän aikaan vuodesta yleensä kovin kireä pakkanen, joten parempi näin. Kiva oli nähdä, kuinka innostuneita lapset olivat hiihtämisestä. Taisi todella upota kertomus Lapin taiasta, joka antaa kaikille voimia hiihtää pidempiä matkoja kuin kotiladuilla. 8-vuotias kyllä totesi, että saattaa näillä latukahviloillakin olla osuutta asiaan.

Vielä on monta päivää nautittavana täällä ja aionkin viettää siitä mahdollisimman suuren osan tunturissa hiihtäen. Hyviä treenejä, upeita maisemia ja latukarttoja kyseleviä turisteja riittää vielä, joten tekemisestä ei ole puutetta. Olympialaiset tosin loppuvat tänään, joten siltä osin aamuisin on nyt aikaa enemmän. Eilen oli kyllä huikean jännittävää seurata miesten 50km kisaa. Onnea Iivo!

Iina