Aika palata kotiin
Toblachissa aika lensi ja viimeiset puolitoista viikkoa hujahti nopeasti. Käytettiin kuitenkin aikamme siellä hyvin ja tehtiin lukuisia onnistuneita harjoituksia. Pitkiä nousuja hyödynnettiin rullahiihtäen, juosten, vaeltaen ja pyöräillen. Ja vaikka rullarata näyttää mutkittelevan melkein tasaisella laakson pohjalla, niin kyllä siitäkin vaan kertyy nousumetrejä yllättävästi (lähes 100m/4km kierroksella). Harjoittelua kertyi hyvä määrä, mutta ennen kaikkea se oli laadukasta.
Tarkemman kuvailun ansaitsee meidän pitkä lenkki Cortinan Tofana di Rozesin rinteillä. Se nimittäin sisälsi yhden vaatimimmista nousuosuuksista, mitä ollaan koskaan kiivetty. Ei pisin eikä fyysisesti raskain, mutta teknisesti haastavin.
Alun aurinkoisen hiekkapolun jälkeen nousimme hienoon solaan kahden huipun väliin. Huomio kiinnittyi kuitenkin pian kumiseviin ääniin, jotka kaikuivat kivisistä seinämistä. Kiviä kuulosti vyöryvän kuitenkin vain sillä puolella, johon me ei oltu menossa, joten jatkettiin matkaa. Kerran nyrkin kokoinen kivi putosi parin metrin päähän. Luultavasti kivien putoilu johtui siitä, että vuorilla oli lämpötila ollut pitkään pakkasella, mutta nyt auringonpuoleiset seinämät lämpesivät.
Meidän polku johti varjoisalle rinteelle, jossa lämpötila oli edelleen pakkasella. Alhaalta näytti, että onhan siellä paljon lumettomia kohtia, mutta lähempää tarkasteltuna ne oli lumettomia vain siksi, että niissä kohti oli niin jyrkkää ja jäistä, ettei lumi voinut pysyä kiinni. No me siis kuljimme lumista rinnettä ylös kohti harjannetta. Reittimerkinnät olivat osittain lumen alla ja polku ei voinut erottaa paksun lumikerroksen takia. Pian kävi selväksi, että trikoot ja lenkkarit ei taida olla ihan paras varustus. Lunta oli suurimmaksi osaksi reilusti yli polven ja rinne ihan tajuttoman jyrkkä. Hitaasti, mutta varmasti kipusimme kuitenkin kohti huipulle vievää harjannetta. Puolivälissä puhelimme, että voidaan varmaan mennä alas sitten toisen puolen reittiä, koska tämän oli ihan mahdoton. Se oli vuorikiipeilyä ilman varusteita.
Niila ehti harjanteelle ensin ja reaktiosta näki, että toisen puolen reitti ei taidakaan olla vaihtoehto: kaksin käsin harjanteen reunasta kiinni ja kurkistus yli. Löysimme harjanteelta kohdan, joka oli juuri sen verran leveä, että siinä uskalsi seisoa, mutta lumisella reunalla ei paljon uskaltanut askeleita ottaa. Pakko oli kuitenkin hetki viipyä siinä, jotta vihdoin auringon säteet ylettyivät kohmeisiin sormiin ja varpaisiin.
Ylhäällä huipulla näimme kolme muutakin ihmistä. Heillä taisi olla kuitenkin vähän talvisemmat varusteet. Reitti jatkui huipulle kuitenkin vähintään yhtä vaativana ja kello alkoi olla jo paljon. Ei oikein tuntunut hyvältä idealta jättää alaspäin valuttelua iltahämärään. Ensimmäisen kerran meidän vuoristovaelluksilla todettiin, että meidän varusteet ei ole ehkä ihan riittävät. Aina on lenkkareilla ja kevyillä vaatteilla pärjätty, mutta ei ollakaan kokeiltu niitä kiipeilyreitillä metrin lumihangessa 3000 metrin korkeudella. Joskus pitää tajuta kääntyä juuri ennen vuorenhuippua. Päästiin yllättävän onnistuneesti alas samaa reittiä ja autolle saapuessamme alkoi jo hämärtää. Ei ollut tuo ehkä vauhdikkain lenkki, mutta opetti taas paljon siitä, mihin ihminen pystyy. Vaikka on varpaat tunnottomat, sormet jäässä ja edessä mahdottomalta näyttävä paluureitti niin vuorenharjanteelle ei voi jäädä voivottelemaan. Mutta vähän jäi hampaan koloon kuitenkin. Ensi kerralla sitten, Tofana di Rozes. Kun on kesäkelit.
Viimeisellä viikolla vietettiin lepopäivää Veneziassa. Se paikka on kyllä yksi historiallinen labyrintti, josta löytää uusia mielenkiintoisia sokkeloita kolmannellakin kerralla. Ja oikeastaan syrjäiseltä sivukadulta löytyi edullisimmat ja parhaat pitsapalat ?
Talvella katsotun silkkitie -dokumentin ansiosta osasimme nyt myös kiinnittää eritavalla huomiota Venezian talojen itämaisiin piirteisiin, kuten kamelin kuviin, turbaanipäisiin patsaisin ja erikoisen muotoisiin ikkunoihin. Mutta oli siellä porukkaa turistialueilla ihan älyttömästi. Mitä se onkaan sitten sesonkiaikana, huh.
Piipahdettiinpa viimeisenä päivänä vielä Antholzissa. Suomessa paikka tunnetaan tosin paremmin sen italian kielisellä nimellä, Anterselva. Vaikka rullaradan musta, sileä asvaltti suorastaan kutsui hiihtämään tehtiin kuitenkin aamupäivän tehoharjoituksen jälkeen vain kevyt sauvalenkki läheiselle rinteelle.
Kotimatka alkoi sunnuntaina ja aikalailla tasan kaksi vuorokautta meni ajellessa Tallinnaan. Heti sunnuntai-iltana pysähdyimme iltalenkille ja sen jälkeen uimaan Wienin kaakkoispuolelle lähelle Unkarin rajaa. Iltahämärässä 13 asteen lämpöisessä vedessä oli tarkoitus pulahtaa ihan vaivihkaa, mutta lähistöllä sattui olemaan lapsiperhe iltakävelyllä ja jo kaukaa lapsi kirkkaalla äänellä kailotti, että nuo menee uimaan!
Pari kuukautta ja 10 000 km. Voisi kai todeta, että ristus mikä reissu, eikä se oikeastaan ole vielä edes ohi. Nyt kuitenkin olemme jo takaisin Suomessa eli loppusuoralla ollaan. Maanantaina käydään vielä Pajulahden matolla katsastamassa minkälaiseen kuntoon reissussa päästiin ja sitten Toyota suuntaa vihdoin kohti pohjoista. Arvaatte varmaan, että polttelee jo päästä lumille. Nyt saa meidän puolesta talvi tulla, ihan pian mielellään. Ekoihin kisoihin on vain 3,5 viikkoa! Nyt on kuitenkin tärkeää palautua kovasta harjoitusjaksosta, jotta on kohta valmis laittamaan oikeat sukset jalkaan. Vaikka kisakausi jo kolkuttelee ovella niin tärkeä harjoitusjakso on vielä edessä.
Hauskaa ja värikästä syksyä kaikille!
Iina ja Niila
Hauska juttu ja niin upeat maisemat.
Noita on kaamoksessa hyvä muistella!
Hienoa että pääsitte hengissä ja ehjinä vuorelta takaisin. Esimerkiksi sään äkillinen muuttuminen olisi voinut johtaa toisenlaiseen lopputulokseen.