Vuorijuoksuja, lunta ja turkoosia vettä

Vuorijuoksuja, lunta ja turkoosia vettä

Meidän täysi Toyota Corolla kurvasi puolitoista viikkoa sitten Italian puolelle, ensin ihan ”oikeaan Italiaan” Vigo di Cadoreen Auronzon lähistolle ja sitten Toblachiin Etelä-Tiroliin (jolla toki on italiankielinenkin nimi Alto Adige). Niin kuin nimestä voi päätellä, niin tämä Etelä-Tiroli on enemmän itävaltalaistyylistä seutua ja onhan tämä Itävallalle kuulunutkin ensimmäiseen maailmansotaan asti. Täällä kyllä puhutaan saksan lisäksi myös italiaa aika paljon. Minun onnekseni majatalomme emäntä hallitsee molemmat kielet ja suostuu ystävällisesti puhumaan minulle italiaa ja Niilalle saksaa, jolloin saamme molemmat maksimaalista treeniä kielten opetteluun.

Italian leirille olimme suunnitelleet shokkialun  ja ilmoittautuneet mukaan kaksipäiväisiin vuorijuoksukisoihin, ensin lauantaina Auronzo Vertical Contest ja sunnuntaina Cadini Sky Race. Lauantain kisa oli 5km pitkä ja nousua kertyi 780m (kaikki vikan 3,5km aikana). Oli siis melko jyrkkä ja eihän meikäläiset tajunnu sauvoja ottaa mukaan, toisin kuin kaikki tuloksissa meidän edellä olleet. Oikeastaan siellä ei nousuun tarvinnut paljon juoksuaskelia edes ottaa, vaan reippaalla harppomisella edettiin ja sykkeet nousi maksimiin oikein mallikkaasti silläkin tavalla. Kun ei tunne muita kilpailijoita ollenkaan, niin on vaikea sanoa oliko meidän tulokset kuinka hyviä, mutta ainakin otin tiukan loppukirivoiton ja rutistin kahdeksanneksi. Niila oli muutamaa minuuttia aiemmin napannut miesten sarjassa täsmälleen saman sijan. Koville tuollainen 46 minuutin maksimirutistus kyllä otti ja normaalia pidempään piti puhallella maalissa.

Kisatapahtuma ei suinkaan loppunut siihen, vaan italialaiseen tyyliin kaikille osallistujille oli huipun ravintolassa tarjolla herkullinen pasta-ateria ja lopuksi vielä alas kulkemisen tyylin sai valita itse: hissi+hissi tai hissi+kesäkelkkarata. Ja arvaatte varmaan, että mehän kelkkailtiin! (Radan pituus 3km ja korkeuseroa 500m) ?

Sunnuntain kisareittiä jouduttiin muuttamaan sääolosuhteiden takia: kylmä, kova tuuli, jatkuva vesisade, sumu ja ukkosvaara. Ei siinä muuten olisi ongelmaa ollut, mutta alkuperäisen reitin piti käydä yli 2400 metrissä ja kulkea hyvin kapeita avonaisella vuorenrinteellä olevia polkuja pitkin. Niin että ihan kivasti ajateltu, että ei sillä kelillä meitä juoksutettu pitkin puolen metrin levyisiä polkuja jyrkänteiden reunalla. Sen sijaan saimme kiitää lähinnä metsän suojissa kulkevia mutaisia polkuja ja metsäautoteitä pitkin. Kerran kiipesimme hetkeksi leveää niittyä pitkin puurajan yläpuolelle, mutta siinä kelissä ei tarvinnut paljon maisemia vilkuilla. Coretextakin huppua vaan tiukemmin päähän ja käsiä nyrkkiin, että ylimääräinen vesi puristuisi hanskoista pois.

Huvittavaa oli, että ensimmäisen parin kilometrin hiekkatieosuudella porukka väisteli lätäköitä ja yritti vältellä kenkien kastumista. Kun siitä päästiin polulle, niin sitten oltiinkin nilkkoja myöten mudassa ja vesisateen aiheuttamista puroista ei vaan aina päässyt hyppäämällä yli. Joku keräsi lisää nousumetrejä yrittämällä ensin ohittaa jonossa yläkautta kiertämällä ja liukastumalla sitten kylkiluisuun mutaisella rinteellä ja valumalla sitten tuplasti saman verran alaspäin juuri mun edessä. Lähellä oli, ettei keilannut meitä muita mukana.

Keli oli haastellinen, mutta menetteli, kun ei sentään lunta pyryttänyt. Haastavampaa oli sen sijaan toipua omasta typerästä arviointivirheestä. Ajattelin nimittäin, että parikymmentä kilsaa kilpajuoksua vuoristossa on sen verran kova suoritus minulle, että ei ole ainakaan ihan oikeiden vuorijuoksijoiden vauhtiin asiaa. Kisan aikana arvioin olevani ehkä sijoilla 10-15, koska aloitin niin maltillisesti ja alussa näytti, että kovat menevät menojaan. Matkan edetessä juoksijoita tuli aika paljon selkä edellä vastaan ja pisimmällä nousuosuudella en edes yrittänyt laskea montako ohitin. Välillä jäin kapeilla poluilla turhankin pitkäksi aikaa odottamaan sopivaa ohituspaikkaa. Lopun pitkässä alamäessä eräs nainen, jonka olin ylämäessä ohittanut helposti, loikki kuin vuorikauris karkuun ja näkymättömiin. (On tuo alamäkijuoksukin tekniikkalaji). Sumuisessa kelissä en alamäen alla olevassa risteyksessä nähnyt seuraavaa opasnauhaa ja pyörin hetken paikallani ennen kuin uskalsin kurkata seuraavan mutkan taakse. Melkein koko matka mentiin jonossa, mutta juuri tässä ratkaisevassa risteyksessä ei ketään näkynyt missään. Maalissa kuulin, että olin kuudes ja hävisin vuorikauriille vain minuutin! Ja neljänteen sijaankin oli vain vaivaiset 1.20! Ja jotta harmitus ei jäisi liian vähäiseksi, niin tietenkin viisi palkittiin.

Tiedän, että aina pitää yrittää kaikkensa ja loppuun asti, mutta ehkä vähän liikaa kunnioitin kisareittiä ja olin liian kiltti hidastelevien miesten takana. Ja puskapissalla saattoi hyvinkin vierähtää se ratkaiseva minuutti. Hyvällä tuurilla joku olisi voinut epäselvässä risteyksessä juosta näköetäisyydellä tai risteyksessä olisi voinut olla toimitsija kuten kaikissa muissa risteyksissä. Jäi vähän liikaa jossiteltavaa. Kuka olisi uskonut, että voisinkin pärjätä näin hyvin juoksukisassa vuorikauriita vastaan. Pitää näköjään alkaa luottaa omaan kuntoon enemmän eikä tehdä arvioita sen perusteella, että Sallan polkujuoksussa heinäkuussa hyydyin loppua kohden.

No, saahan niitä Scarpan kenkiä kaupastakin ja kaikille osallistujille oli sentään tarjolla herkullinen ruoka. Pitää vielä sen verran kehua tätä italialaista kisameninkiä, että viikonlopun kaksi starttia maksoi yhteensä 40e/juoksija ja sisälsi lauantaina itse kisan lisäksi buffin, pasta-annoksen ja hissin+kesäkelkkaradan ja sunnuntaina kompressiosäärystimet ja pasta-aterian. Lisäksi numeropussissa oli pieniä tuotelahjoja kuten jogurttia ja patukoita. Sillä meiningillä, että juoksija saa vähintään osallistumismaksun verran tuotteita ja palveluita. Ja kaikista tärkein eli itse kilpalu oli hyvin järjestetty ja tunnelma rento ?

Tässä vaan itsestäni höpisen, olihan Niilakin mukana kisassa. Niilalla vaan oli jo aikasemmin kipeytyny toinen pohje ja ei ollut ihan varmaa kannattaako noin pitkään kisaan sillä lähteä. Niila otti sauvat mukaan, niin kuin moni muukin, jotta pystyi säästämään jalkoja ja kampesi sijalle 22. kovien vuorijuoksijamiesten joukossa. Eikä pohje siitä onneksi sen enempää ärtynyt. Linimentit ja kinesioteipit ovat kuitenkin olleet ahkerassa käytössä.

Nyt siis reenit jatkuvat Toblachissa, jossa majapaikkanamme toimii edelliskertojen tapaan Pahlerhofin maatila. Ystävällisempiä ihmisiä on vaikea löytää. Italiaksi kuvailisin, että molto simpatico! Eikä ole maisemissakaan valittamista (silloin kun sadepilvet suvaitsevat edes hieman rakoilla).  Viime viikolla saimme tänne myös vähemmän simpaticon lumipeitteen, joka kyllä teki maisemasta kuvan kauniin, mutta oli hieman haastavaa vuoristopoluilla. Villasukat lenkkareihin ja buffia kaulaan niin jopa taittui kuusi tuntia Tre Cimen maisemissa lumesta huolimatta. Onneksi enimmät lumet sulivat parissa päivässä, mutta korkeimmilla huipuilla näyttää edelleen valkoiselta.

14.9 eli synttäripäivänä Niila vei mut synttäriretkelle. Ensin ajettiin kolmen passon kautta Karerseelle eli italiaksi Lago di Carezzalle. Melkein epäluonnollisen turkoosi lampi, jonka teki suomalaisen mielestä vielä eksoottisemmaksi se, ettei rantaan saanut mennä. Kuljettiin aidan viertä polkua pitkin lampi ympäri ja ihasteltiin sen lumoavaa väriä.

Iltapäivällä jatkettiin Bolzanon kaupunkiin. Kierreltiin vanhassa keskustassa, syötiin yhdet parhaimmista jäätelöistä ikinä ja Niila yllätti mut livahtamalla herkkukauppaan ostamaan macaron-leivoksia. Pyörin ja ihmettelin, että mihin se hävisi ja sitten Niila (joka vielä keväällä tuhahteli mun macaron-kakunkoristeille) hiippaili esiin pussissa värikkäät leivokset ? Jäämies Ötzi jätettiin suosiolla seuraavaan kertaan.

Huomenna pitäisi sateiden loppua ja ylihuomisesta eteenpäin (saattaa) paistaa aurinko. Vähän jo sitä odoteltiinkin. +5 ja vesisade on raikas, mutta pidemmän päälle vähän kolea yhdistelmä. Reenit jatkuu vielä pari viikkoa täällä ja lunta toivotaan sitten Rovaniemelle kiitos!

Iina