Usko hukassa

Ollaan jo pitkällä vuoden 2022 puolella, mutta ajattelinpa jakaa vuoden vaihteeseen liittyvän mieleenpainuvan jutun.

Uutena vuotena meitä oli koolla sen verran iso porukka, että parasta oli viettää vuoden vaihtumista ulkona. Sääennuste lupasi hienoa keliä, kylmää ja kirkasta, joten ei muuta kuin Tahkokurua kohti.

Kesänkijärven parkkipaikalta perille asti johtaa merkattu ja paljon kuljettu polku, joten vaihtoehtona oli valita lumikengät, oac-karvapohjasukset (=liukulumikengät) tai kulkea ihan vain kengillä. Lähtöhetkellä parkkipaikalla pyörähti joku tyyppi kyselemässä Nilivaarasta karannutta kultaistanoutajaa, joka oli säikähtänyt raketteja. Alue on aika iso ja rajautuu kansallispuistoon, joten aika toivoton etsintäurakka.

Kipusimme noin tunnin ja vartin verran ylös puurajaan. Pimeä metsä ja lumiset puut loivat rauhallisen tunnelman ja kiinnostavia hahmoja matkan varrelle. Tosin osa porukkaa tuntui painattavan sellaista kyytiä ylöspäin, etteivät tainneet huomata metsän rauhoittavaa vaikutusta😊 Tahkokurun taukopaikalle päästyämme kävimme vielä vähän ylempänä tunturissa katselemassa kauempana siintäviä tuntureita, joista pystyi juuri ja juuri erottamaan vaalean silhuetin.

Kodassa oli tulet valmiina sveitsiläisten jäljiltä, mutta nuotio savutti oudosti. Vaikka kaikki näytti olevan ihan kunnossa, niin kota täyttyi savusta eikä siellä voinut olla. Kunnes lopulta savun seasta huomasimme pienen säätövivun piipun kyljessä. Tulisijassa oli kuin olikin pelti ja sen kääntäminen auki tietysti auttoi. Kuinka sveitsiläiset onnistuivat polttamaan tulia ilman savuttamista ja miksi ylipäätään tällaisissa paikoissa on mahdollisuus sulkea pelti, kun lämpöä ei voi muutenkaan varata sisälle? Olisi turvallisempaa, että piippu olisi aina auki.

Sisälle päästiin lopulta ja syötiin evästä. Tulevaa vuotta ennustamaan olin kääräissyt lappusille sananlaskuja, jotka arvottiin. Tästä linkistä löytyy suomalaisia perin juurin pessimistisiä sananlaskuja hieman positiivisemmassa muodossa. https://ryhmarenki.fi/sananlaskut-2-0/

Juuri, kun hurrattiin vuoden vaihtumista, kuului ulkoa raivokasta haukkumista. Eikä, nyt tänne tulee lisää porukkaa, oli ensimmäinen ajatus. Haukkuminen ovella jatkui ja mentiin tietysti katsomaan. Siellä oli kultainennoutaja, joka vaikutti pelokkaalta ja viluiselta eikä ketään ihmisiä näkynyt missään. Pienen tutustumisen jälkeen koira luikahti todella mielissään sisälle lämpimään. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Usko, se karannut kultainen noutaja!

Kakkupala katosi parempiin suihin ilmasta ennen kuin ehti lattialle asti. Noutajilla on yleensä hyvä ruokahalu, mutta Uskolla oli todella nälkä. Se ei oikein osannut päättää pitäisikö pysyä mahdollisimman lähellä tulisijaa vai etsiä lisää meidän eväitä. Facebookista Äkäslompolon kyläyhistys äryy:n kautta löytyi lopulta omistajan puhelinnumero. Eihän sitä kukaan tajunnut silloin parkkipaikalla kysyä. Omistaja oli tietysti kiitollinen ja lupasi tulla heti autolla paikalle, mutta Tahkokuruun on 3km polkutaival. Kuulosti siltä, että kohta on käynnissä myös omistajan etsintäoperaatio, joten Niila lähti laskettelemaan polkua pitkin vastaan. Ja onneksi lähti, koska omistaja oli lähtenyt polulle puhelimen valossa ja siihen verrattuna Niilan suunnistuslamppu valaisi puoli metsää. Kun Usko oli saanut kodassa hetken lämpöä ja energiaa, laitettiin sille irtoremmi talutushihnaksi ja sekin pääsi paluumatkalle. Puolimatkassa Niila ja omistaja tulivat vastaan ja Usko pääsi kulkemaan omassa hihnassa autolle.

Neljä tuntia tarpomista -20 asteen pakkasessa oli varmaan Uskolle melko kuormittava vaellus. Ihmeellistä tässä on se, että miksi se lähti mökkialueelta pitkälle metsään ja koko matkan ylämäkeen. Ja mitä jos Tahkokurussa ei olisi juuri silloin ollut ketään. Huonosti olisi käynyt vaalealle koiralle lumihangessa pimeässä metsässä pitkällä kansallispuistossa, jonne ei autolla pääse etsimään. Toisaalta, jos se halusi raketteja pakoon, niin siihen Tahkokuru on kyllä hyvä paikka.

Onnellisesti alkoi uusi vuosi 2022, kun Usko löytyi. Se vaan tuli taas kerran mieleen, että onko tosiaan tarpeen kaikkien ihmisten ostaa ja ampua raketteja. Voisiko ilotulitus olla vain kaupungin, kunnan, kylän, yhteisön tai esim. hotellin yksi yhteinen hieno näytös, jolloin rakettien ampujalla olisi vastuu turvallisuudesta ja roskien keräämisestä ja kaikki saisivat nauttia paljon hienommasta näytöksestä? Kenenkään ihmisen, koiran eikä kissan tarvitsisi kestää pauketta koko iltaa ja roskat jäisivät pienemmälle alueelle. Kannatan ajatusta.

Hyvää (uutta) vuotta 2022 teille kaikille!

Iina