Palataan vielä toukokuulle ja kesäkuulle, sillä meillä oli kevään ja kesän aikana kaksi tunturiopaskoulun lähijaksoa, joista en ole mitään tarinoinut. Se ei tietenkään tarkoita, ettei niistä olisi kerrottavaa. Olen vaan yrittänyt ottaa vähän rennommin ja väljentää aikataulua, mikä ei kylläkään ole onnistunut, mutta en myöskään alkanut väkisin tänne kirjoittelemaan, kun ei vaan jaksanut. Nyt on ihan viimeinen hetki julkaista tämä juttu, sillä meidän päätösvaellus alkaa huomenna. Siitä on sitten takuulla ihan oma juttunsa kerrottavana. Sitä paitsi, kirjoittelen näitä juttuja myös vähän niin kuin omaksi oppimispäiväkirjaksi. Eli skippaa, jos ei yli kahden kuukauden takaiset jutut kiinnosta, mutta oli näissä päivissä ainakin itselle aika paljon opittavaa.
No mutta takaisin toukokuun puoliväliin. Aloitimme hommat sooloyöllä Kuerin rinteellä, eli jokainen pystytti oman majoitteensa kauas muista ja yöpyi yksin tarpin alla maassa tai riippumatossa. Siinä sai olla yksin omien ajatustensa kanssa ja kuunnella sateen ropinaa. Kuka olisi uskonut, että seurana oli kuitenkin kevään ensimmäiset (saunajakkaran kokoiset) hyttyset! Oli ollut kolme lämmintä päivää ja lunta vielä paikoitellen siellä täällä. Sweet dreams.
Lämpimät päivät loppuivat sillä erää siihen ja seuraavan päivän melontaharjoitukseen saatiin oikein raikas tuuli ja sade. Lämpötila oli sentään vähän plussalla. Kurtakkojärveltä oli jäät lähteneet, toisin kuin Äkäslompolosta, joten sinne siis. Keulaperäsimet ja crossit haltuun ja sitten valmistautumaan illan hommiin.
Tehtävänä oli perustaa metsään laavuleiri, jossa vietettäisiin seuraava yö. Äkkiäkös meillä oli valmiina kaksi pressuista ja tarpeista tehtyä laavua vastakkain ja välissä kunnon tulet. Siihen loimulohet ja ei siihen muuta ohjelmaa sitten tarvittukaan. Pimeää ei tuohon aikaan vuodesta ole ollenkaan, joten ilta venähti nopeasti yöhön ja huumorikin tunnetusti aina hieman väsyneenä kukoistaa.
Oli kyllä ponteva aikomus käyttää maastoyöpymisten jälkeinen iltapäivä ja ilta lintujen opiskeluun, mutta niin vain kävi, että ensin nukuin pikku päikkärit neljästä kahdeksaan ja sitten kymmeneltä oli pakko käydä oikeasti nukkumaan. Olihan mulla lähtötaso jo ihan hyvä, kun joutsen ja punatulkku oli jo hallussa ja harakan ja variksenkin erotan. Mutta sitten on ne 76 muuta lintua, jotka piti lintutenttiin opetella. (Suomessa on muuten yllättävän monta harmaanruskeaa lintua…) Ja jossain vaiheessa selvisi, että mustalintu ei ole mikään vitsi, vaan sen niminen lintu on oikeasti olemassa! Ja mitä jos lintu ei aina pysähdy poseeraamaan, jotta voisi selvittää onko siipien peitinsulkien keskiosan vaalea juova ohuempi vai leveämpi? Onneksi ohjelmassa oli puolitoista päivää lintujen bongausta (eikä meitä pysäyttänyt edes yöllä satanut lumi ja aamun pakkanen), minkä päätteeksi tentti meni heittämällä läpi. Huh!
Kesäkuussa oli sitten jo vähän kesäisempää, mutta helteet vaihtuivat välittömästi kylmään tuuleen, kun meidän lähijakso taas starttasi. Tällä kertaa aloitettiin kasveilla. Luontokeskus Kellokkaan pihalta ja sen takana olevalta suolta löytyi paljon opeteltavaa, olihan siinä vaiheessa Lapin kasveilla jo kiire kukkia, jos meinaavat ehtiä lyhyen kesän aikana kaiken tarvittavan. Opettaja oli ihailtavan kärsivällinen.
-Tämä on Sielikkö. Sen tunnistaa pinkeistä mättäässä olevista kukista ja se kasvaa tunturissa.
-Mikä tää on?
-Sielikkö.
-Onko se meidän listassa?
-On.
-Onko tää Lapinvuokko?
-Ei vaan sielikkö. Lapinvuokko on tuossa edempänä. Mennään siihen kohta.
-Ai missä on Lapin vuokko? Onko se listassa?
-On. Mut onko kaikki nyt nähny tän sielikön?
-Ai missä on sielikkö?
-Tässä.
-Mikä tää on?
-Se on just se sielikkö.
Ja sitten koskimelontaan. Inkkarilla, joka on ollut minulle aika vieras kapistus kajakkiin verrattuna. Kuten jo mainitsin, melontaharjoittelu oli aloitettu jo Kurtakkojärvellä toukouussa, mutta nyt jatkettiin siitä mihin silloin jäätiin. Äkäslompolosta eteenpäin Äkäsjoessa on sopivasti koskea, joskin aika matalaa. Siinä olikin tekemistä, kun kiviä oli vähän siellä ja täällä ja usein sopivasti hieman veden alla. Hyvin silti selvittiin ja vain harvoin oltiin kiven päällä jumissa. Kääntyminen akanvirtaan ja siitä virtaan lähteminen alkoi jo sujua, kuten myös ohjaaminen pääasiassa kivien välistä.
Seuraavana päivänä oltiinkin jo melomassa inkkareilla pitkin Ounasjokea. Siinä oli koskea monenlaista ja kaikki eivät uimiseltakaan välttyneet. Vastatuuli oli sellainen, että koskien välissä sai ihan tosissaan meloa, jos ei halunnut taaksepäin mennä. Viimeisenä melontapäivänä kokeiltiin kajakkia, koskikajakkia, harjoiteltiin kanootin tyhjennystä vedessä, laskettiin Kittilän Könkään kuohuissa ja lopuksi halukkaat saivat vielä kipata kajakin turvallisesti lähellä rantaa, jotta tietää miten sieltä puikahdetaan ulos ja pinnalle. Sanotaanko näin, että ei siellä vedessä pitkään tehnyt mieli olla pää alaspäin vaan aika refleksinomaisesti tultiin pois mahdollisimman nopeasti. Ei mennyt montaa sekuntia 😀
Nyt on ihan sellanen olo, että pitäiskö lähteä heti tilaisuuden tullen taas inkkarilla virtaaviin vesiin. Täytyy kuitenkin muistaa, että on noissa melontahommissa myös vaaranpaikkoja. Se, ettei osaa eskimokäännöstä ei vielä haittaa, mutta muutama turvallisuusasia on hyvä pitää mielessä. Ensinnäkin se, että mihin lähtee, milloin ja kenen kanssa. Usein onnettomuuksia sattuu, kun ollaan vähän väärässä paikassa omiin taitoihin nähden. Ei ole varmaan kiva tunne kaatua yksin kanootilla jossain kilometrin päässä rannasta. Myöskin koskiluokitus kannattaa tarkistaa etukäteen ja vaativiin koskiin voi käydä ensin tutustumassa rannalta käsin. Veden varaan joutuessa on aika paljon vähemmän aikaa pelastamiselle, jos vesi on neljäasteista kuin jos ollaan lämpimässä vedessä. Vettä täynnä oleva kanootti myös painaa noin tonnin eli siinä vaiheessa, jos kaatuu koskessa, niin ei kannata olla ainakaan kanootin ja kiven välissä. Ja jos jotain yritän muistaa lopun elämääni, niin sen, että pidä aina melasta kiinni! Kun on varusteet kunnossa ja reitti huolella suunniteltu, niin kyllähän melonta on kivaa! 😊
Melontaretkiä odotellessa koetan keskittyä pitämään muistissa ainakin järripeipon ja maariankämmekän.
Iina