Hiihtäminen on ihan oma lajinsa, kun laitetaan ahkio perään ja lähdetään tunturiin. Olen ennenkin vetänyt ahkiota pilkkireissuilla, mutta vaelluksella sinne pulkkaan pitää mahtua kaikki elämisen edellytykset. ”Koti, sänky, jääkaappi, vaatekaappi, hella” ja kaikki muukin tarvittava kampe pitää saada kulkemaan mukana. Joutuu vähän miettimään, että mitä oikeasti tarvitsee. Lainasin Fjellpulken-ahkion Sport Cornerilta ja kyllä se oli hyvä valinta. Nimensä mukaan tehty tuntureille.
Meidän tunturiopaskoulussa talvivaellus kuuluu ohjelmaan, mutta valinnan varaa oli reitin pituudessa. Osa porukasta lähti matkaan Ketomellan Hietajärveltä ja meidän porukka starttasi Hetasta. Vaikka toisella ryhmällä oli matka vähän lyhyempi, niin kuulosti siltä, että kokemuksen ja elämysten määrässä ei jääty yhtään vähemmälle. Yksi ”kuningasidea”, joka mitä ilmeisimmin osoittautunut jo heti alkumatkasta virheeksi, oli kahden naisen yhteinen ISO ahkio (eli tuttavallisemmin reki). Ei kuulemma toiminut. Kaikkien fysiikanlakien vastaisesti he saivat reen kuitenkin Seiposen nousunkin päälle, ja aina suunniteltuun ”maaliin” Pallashotellille asti. Hyvä Sonja ja Tiia!
Joillakin taas vauhti vaan kiihtyi, kun sai ahkion perään. Porukan ehkä kokenein talvivaeltaja Tarja suoritti vaelluksen ensimmäisenä päivänä näyttöä ja opasti meidät Hetasta Ounasjärven yli Pyhäkeron laitoja pitkin Sioskuruun yöksi. Lopun ”tasaisesta” saatettiin olla vähän eri mieltä, mutta muuten ensimmäinen vaelluspäivä sujui ilman suurempia ongelmia.
Pakkasta oli myöhään illalla ja yöllä jo reilusti ja purosta haettu vesi jäätyi kattilaan ennen kuin keittimeen ehti liekin sytyttää. Aamulla piti ottaa juomapullo makuupussiin, koska korkki oli jäätynyt kiinni. Huomasi mikä ero on talvivaelluksella ja kesävaelluksella.
Toisena päivänä meidän porukka hiihti Hannukuruun. Matkalla syötiin lounasta Rouvikurussa, jossa painovoimaa uhmaava lumilippa muistutti lumiturvallisuuden tärkeydestä. Laskimme toki, että mahdollisesti vyöryvä lumi ulottuisi korkeintaan varpaille. Vakavasti ottaen, arvioimme, että vyöry olisi mahdollinen (koska alempana kurussa lumilippa oli jo tippunut), mutta se pysähtyisi kurun pohjalle ja me evästelimme vastarinteen puolella. Paikassa tuskin vyöryy kovin useasti, sillä kurussa kulkee merkitty talvireitti. Tänä talvena tosin lumi on lähtenyt liikkeelle aika herkästi ja tuuli on pakannut lunta vähän eri paikkoihin kuin yleensä. Joten varovaisuus ei ole ainakaan pahasta.
Hannukuru on vaeltajalle jo vähän liiankin mukava paikka. On varaustupa, autiotupa, kota, kaivo ja sauna. Toisaalta, onko pakko tieten tahtoen kärvistellä, jos on mahdollisuus olla myös kivaa? Kodassa oli mukava keitellä ruokia ja kuivattaa vaatteita. Teltassa kuitenkin nukuttiin ja itselleni löysin jonkun toisen kaivaman aika kivan pikku bunkkerin, joka pienellä muokkauksella oli passeli telttapaikka. Illalla saunottiin (ja tietysti kierähdettiin hangessa) sekä tarinoitiin kodassa.
Hannukurussa vietettiin myös seuraava base camp -päivä. Oli kovasti tuulista, mutta lähdimme päivä retkelle Pahakurun kämpälle ja Outtakkalle. Outtakkan noin 27m/s vastaiset puuskat pakottivat kääntymään takaisin hieman ennen huippua, mutta olihan myötätuuleen mukava lasketella takaisin Pahakurun kämpälle lounaalle.
Neljäntenä päivänä matka jatkui kohti etelää. Erkaannuimme tarkoituksella viralliselta talvireitiltä ja seurasimme kelkan jälkeä Keräsjärvelle. Siellä oli sen verran puhelimessa kuuluvuutta, että huomasimme porukan toisen puolen koettaneen tavoitella meitä. ”Reki(pari)valjakko” oli päättänyt jättää kiipeämättä Nammalaan ja jatkaa samana päivänä Pallakselle. Harmi vaan, että autonavain oli meillä. He olivat startanneet aamulla Suaskurusta, mutta olivat vain pari kilsaa meitä edellä. Asiahan ratkesi niin, että otin käyttöön koko matkan mukana raahaamani murtsikkasukset, jätin ahkion odottamaan ja hiihdin latupohjaa avaimia viemään. Tulipahan niillekin suksille käyttöä, kun haaveilemaani teräshankea ei tunturiin ollutkaan vielä muodostunut. Muut meidän ryhmäläiset pitivät sillä välin taukoa ja kun puolisen tuntia myöhemmin saavuin takaisin, olivat muut jo lähtövalmiina. Eipä siinä, pätkis suuhun ja mukaan.
Edessä oli reitin kovin nousu. Reitinvalintamme oli poromiesten kelkkaura, sillä sitä pitkin pääsi nousemaan suunnilleen suoraan ylös. Toinen ryhmä oli seurannut talvireittiä, joka nousi viistosti vähitellen tunturin kuvetta pitkin. Loivempi oli joo, mutta samalla pidempi ja lievästi sanottuna hankalan kuuloinen, kun lumi oli kovaa, rinne vietti koko ajan oikealle ja joku ahkio jatkuvasti kyljellään. No ei se helppo nousu ollut meilläkään, kun tosiaan varmaan tunnin verran kiivettiin jyrkkää ja muut ottivat suksetkin välillä pois jalasta. Jos pysähtyi, niin sai kyllä ihan tosissaan nojata eteenpäin ja ponnistaa, että ahkio ylipäätään liikahti mihinkään.
Nammalakurussa odotti lämmin tupa ja vaellusporukkamme toinen puolikas (rekiretkeläisiä lukuunottamatta). Kohtaaminen jäi kuitenkin vain illan mittaiseksi, sillä heillä oli suunnitteilla yöhiihto Pallashotellille. Kovassa tuulessa osa meistä pisti teltat pystyyn ja osa päätyi mukavaan laveripaikkaan autiotuvassa. Käytiin yhdessä vähän läpi reissun kokemuksia ja sitten toivotettiin yöhiihtäjille hyvää matkaa. Sinne ne katosivat Nammalan pitkään laskuun hämärtyvän illan kohmettamaa latua pitkin. Tiinakin liukulumikengät holtittomasti luisuen. Heikosta kuuluvuudesta huolimatta yöllä saapui viesti, että kaikki olivat päässeet perille, osa eläinhavaintoja etsiskellen ja osa hammasta purren.
Meidän loppujen viimeinen vaelluspäivä suuntautui myös Pallashotellille. Minä ja muutama muu valitsimme kesäreitin eli luvassa oli tunturien ylitystä ja vauhdikas loppulasku. Osa lähti hiihtolatua pitkin, jolloin nousua oli vähemmän, mutta auringon lämmittäessä viimeinen pari kilsaa hivuttavaa loivaa ylämäkeä oli silti tuonut sopivasti haastetta sillekin reitille. Kyllä maistui hotellin terassilla poropita ja munkki ja illalla Jerisjärven saunamaailmassa alkoi palautuminen toden teolla, kun dippasimme itseämme ainakin kymmenen kertaa avantoon.
Vaikkemme vaelluksella mitään voineet oppia, kun ei ollut 30 astetta pakkasta ja kovaa lumisadetta (lainaus eräältä kaikkitietävältä hiihtäjältä Pahakurussa), niin ainakin kaikilla on nyt kokemusta talvivaeltamisesta. Minkäs me sille mahdoimme, että keli oli niin upea ja parin päivän kova tuuli oli ainoa haaste sään puolesta. Tästä oli hyvä aloittaa ja testata omia ja erilaisia lainavarusteita. Lipsuvat sukset ottaa päähän, vaikka aurinko paistaisi. Lohisalaatti raikkaan valkoviinin kanssa ei 7 asteen pakkasessa paljon lämmitä. Myös 10 litran täysi vesikanisteri lisää oleellisesti ahkion painoa, vaikkei sukset lipsuisi ja ruokatermarissa olisi lämmintä pussipastaa.
Kiitos matkaseurasta, tsempistä ja hulvattomista jutuista kaikille mukana olleille! Janille ja Tarjalle kiitos suunnittelusta ja ennakkovalmisteluista! Klassikko on aina klassikko.
Iina