Tunturiopaskoulussa kokeiltiin sekä opittiinkin tällä lähijaksolla vaikka ja mitä. Suuren osan ajasta olimme ulkona ja mikäs siinä. Sitähän oppaan työ yleensä on. Tärkeimpiä asioita olivat turvallisuuteen liittyvät asiat, jotta muita opastaessa osattaisi arvioida mahdolliset riskit etukäteen. Ja kun luonnon armoilla ollaan, niin joskus vaan silti sattuu jotain ja silloin pitää ainakin oppaalla olla tilanne hallussa.

Meidän ”luokkahuone” 🙂
Ei tosiaan valittamista.
Eikös tässä ole juuri sopiva paikka lounastauolle?

Heti alkuun kerrattiin ensiaputaitoja skenaarioharjoitusten avulla lumisissa olosuhteissa. Onhan se nimittäin ihan eri homma, jos näistä vaan puhutaan kuin että pitää oikeasti toimia. Ja sitten, kun kaikki tapahtuu lumihangessa, lumisateessa, viimassa ja pakkasessa, niin aika pian suurin riski onkin hypotermia. Mitä jos avun saanti kestää kahdesta neljään tuntiin, niin kuin tunturissa voi kestää? Parempi tietää mitä tehdä ja olla avaruuspeitto mukana. Sekava lumikenkäilijä ja kelkkaonnettomuuteen joutuneet kaverukset saivat onneksi tällä kertaa asianmukaista ensiapua ja ovat ainakin fyysisesti täysin kunnossa 😉 

Sitten lähdettiinkin tutustumaan juurikin moottorikelkkailuun. Meillä oli aluksi mukana opas Snow Funilta, jonka kanssa lähdettiin matkaan niin kuin millä tahansa turistisafarilla. Ja minä ainakin olen kelkkahommissa ihan turisti, koska ainoa kokemus on viime keväältä ja silloinkin istuin puolet ajasta kyydissä. Sen vaan sanon, että vaikka tuolla reitillä saisi enimmäkseen ajaa kuuttakymppiä, niin eipä tulisi mieleenkään kokeilla. Voin myöntää rehellisesti, että en todellakaan uskalla. Sitä kuoppaista reittiä röykyttäessä 20-30km/h oli sellainen nopeus, että kelkka tuntui olevan hallinnassa ja siinäkin sai puristaa ja jännittää (tai siis olisi kyllä pitänyt yrittää olla rento…). Jostain syystä jäi ne näädänjäljet yhdessä mutkassa näkemättä. 

Tässä vaiheessa vielä edes näyttää rennolta 😀

Ja kaikesta keskittymisestä huolimatta tämä turisti melkein ohjasi kelkan puuta päin, kun piti yrittää kapealla uralla kääntyä ympäri ja jotenkin peukalo hipaisi kaasukahvaa. Ei siinä sinänsä vaaratilannetta ollut, mutta olipahan kelkka sen verran juuttunut hankeen, ettei sitä noin vain meikäläinen kääntänyt. Ja kun keula oli 10cm päässä puusta niin suoraan eteen ei voinut kaasutella. Kaverit kullan kalliit kysyivät heti, että ”tarviitko apua?” Yritin siinä tempoa kallellaan olevaa kelkkaa suoremmaksi ja mietin, että näyttääkö tämä muka yhtään siltä, että mä tiedän mitä mä teen 😀 ja vastasin tietenkin, että ”joo jos viittitte vähän jelpata”. Lopulta itse katselin vierestä, kun pari kokeneempaa kelkkailijaa käänsi kelkan oikeaan suuntaan ja matka jatkui. Matkan varrella kaksi kelkkaa ajettiin tarkoituksella reitiltä ulos syvään hankeen ja harjoittelimme kiinni juuttuneen kelkan kaivamista ja liikkeelle saamista. Ohi ajavat muut kelkkailijat katselivat meitä siihen malliin, että mitä urpoja täällä liikkuu!

Seuraavana päivänä harjoiteltiin lumiluolan tekoa (hienommalta nimeltään quinzee) ja talviteltan pystytystä sekä vertailtiin ahkioita. Niissä on monen monta isompaa ja pienempää juttu, mitä on hyvä tietää jo ennen, kuin suunnittelee hiihtovaellukselle lähtöä. Iltapäivällä kävimme Rami´s Huskies -huskytarhalla. Siellä uskalsi työntää sormensa vaikka jokaiseen häkkiin ja käytiin me ihan muutaman häkin sisälläkin koiria rapsuttelemassa. Niin suloisia ja aina valmiina juoksemaan 😊 

Tehtiin lumikasa, annettiin sen hetki kovettua ja kaivettiin sisään luola. Tikut on tökitty ympäriinsä sitä varten, että sisällä kaivaessa tietää seinän olevan sopivan paksuinen, kun alkaa näkyä tikun päät.

Ja näin luja siitä lopulta tuli, että kestää vaikka kiivetä päälle. Hyppimistä ei sentään kestänyt.
Ahkio testissä 😀

Maanantaina alkoi lumiturvallisuuskoulutus. Ensin opeteltiin perusasiat teoriassa ja sitten mentiin ulos harjoittelemaan. Piilotettiin ja etsittiin piippareita, kaivettiin sekä mittailtiin rinteiden kulmia. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta näitä pitää harjoitella, jotta tosi paikan tullen kaikki tulee jostain selkäytimestä eikä hukata kalliita minuutteja. Nimittäin 15 minuuttia on sellainen kriittinen raja, josta eteenpäin alkaa olla jo epätodennäköistä löytää ketään enää lumen alta hengissä. Harjoituksessa meidän ryhmältä kesti 12 minuuttia löytää ja kaivaa esiin kolme ”uhria”. Todellisuudessa kaivamiseen menisi paljon enemmän aikaa, koska lumivyöry pakkaa lumen kovaksi kuin betoni.

Lapio, sondi (tuo pitkä tikku) ja piippari ovat tärkeimmät varusteet lumivyörymaastoissa liikkuessa. Kaikkien niiden käyttöä harjoiteltiin. Kyllä, myös lapion, sillä kaivamiseenkin on oma tekniikkansa, vaikka sen luulisi olevan helppoa.

Suosittelen kyllä kaikille talviaikaan avotunturissa ja vuorilla liikkuville lumiturvallisuuskurssia. Moni ajattelee, että eihän näillä meidän pyöreälakisilla tuntureilla voi olla lumivyöryjä, mutta kyllä kuulkaa voi! Ylläkselläkin on ollut tänä talvena jo monta. Kellostapulilla vyöryi jo joulukuussa ja viime perjantaina Kesänkitunturilla oli iso vyöry, jonka alle jäämisen muutama laskija oli täpärästi välttynyt. Järjestettiin kuitenkin iso pelastusoperaatio, kun ei ollut ihan varmaa jäikö sinne ketään. Juuri Finlav1-lumiturvallisuuskurssin käyneenä kyllä vähän alkoi kurkkua kuristaa, kun olin jäällä pitämässä hiihtotuntia ja Kesängille päin alkoi kaahata Ävpk:n kelkkoja, ambulansseja ja kohta kuului jo helikopterin ääni. Siinä voi vain arvata mitä on tapahtunut.

Älkää ihmiset menkö harkitsemattomasti yli 30 asteisille hoitamattomille rinteille. Jos jotain kurssilla opin niin sen, että parasta on ennaltaehkäistä vyöryonnettomuudet hyvällä suunnittelulla ja valmistautumisella. Tarvittaessa pitää olla myös valmis muuttamaan suunnitelmia, jos havaitsee riskitekijöitä vyörymaastossa liikkuessa. Tänä talvena on tullut kerralla suuria määriä lunta, ja tuuli on pakannut sitä joihinkin paikkoihin erityisen paljon. Suurin osa vyöryistä on ihmisten itse aiheuttamia ja siihen ei välttämättä tarvita kuin yhden ihmisen paino, kun lunta lähtee laattamaisesti liikkeelle. Aikamoinen reaktionopeus saa olla, kun lumivyöryn nopeus on 5 sekunnissa jo 40km/h ja 10 sekunnissa se voi vyöryä jo 70-130km/h. Tärkeintä oli kuitenkin painaa mieleen luku 30. Lumivyöryt tarvitsevat syntyäkseen 30 asteisen tai sitä jyrkemmän rinteen. Karttojen ja erilaisten mittausvälineiden avulla voi suunnitella turvallisen reitin loivemmille rinteille tai ainakin tiedostaa riskit ja valmistautua niihin, jos aikoo jyrkemmälle.

Mutta meidän lähijakso huipentui keskiviikkona lumikenkäretkeen Äkässaivolle. Tutkailimme eläinten jälkiä lumessa ja tarinoimme evästauolla kodassa. Pakkanen kipristeli sormissa ja varpaissa, mutta sentään aurinko pilkisteli puiden välissä ja muistutti, että kyllä tämä tästä parin kuukauden sisällä lämpenee 😊

Saamelaisten pyhä seitapaikka Äkässaivolla
Ihana aurinko! Nyt se lämmittää vasta henkisesti, mutta kohta jo ihan kunnolla 🙂

Iina

 

2 comments

  1. Aivan ihana ja elämänmakuinen kertomus Tunturiopas opiskeluista!

  2. Tosi hyvä ja kiva juttu!
    t. Pekka

Comments are closed.