Eräopaskoulun toisella lähijaksolla tartuimme pyörää sarvista ja sukelsimme maastopyöräilyn ihmeelliseen maailmaan. Opettajana oli paikallinen maastopyöräilyn asiantuntija Joel Kauppinen. Vaikka olinkin jo kesällä osallistunut Joelin maastopyöräilykurssille, oli tämä ihan perusteellinen alkeista aloittaminen tosi tarpeellinen. Varsinkin, kun itse olin tällä kertaa liikkeellä omalla eli Niilan vanhalla fillarilla, joka kuulemma ”on ollut varmaan 90-luvulla ihan hyvä pyörä”. No nyt ainakin ymmärrän mitä eroa on jyrkällä ja loivalla keulalla sekä 26 ja 29 tuumaisilla renkailla. Mutta missä välissä nousukahvat muka menivät pois muodista?
Ehkä olisi voinut vähän jarruja ja keulaa huoltaa. Paitsi, että sellaista keulaa ei kai enää voi huollattaa missään… Kyseinen pyörä on viettänyt useamman talven ulkona ja ehkä vähän viime tingassa veivasin sen talvisäilytyspaikasta pihaan. Raukka on ollut käyttämättä melkein vuoden. Mennyt häneltä jotenkin ihan ohi sekin, että ohjaustankojen kuuluu kasvaa joka vuosi pari senttiä leveyttä. Vähän sentään sai huolenpitoa, kun Niila kiinnitti lonksuvan polkimen kierrelujitteella paikalleen ja pumppasi renkaisiin ilmaa. Vai ei muka vanha koira opi uusia temppuja. Kyllä kuulkaa retropyörälläkin pärjää yllättävän vaikeissa paikoissa. Ainakin, jos on taitava kuski 😀 Tämä ei ole mitenkään suositus lähteä maastoon huoltamattomalla pyörällä, mutta tuollaisella vähän vanhemmalla mallilla ainakin oppii pakosti ajotekniikkaa. Pakko silti myöntää, että oli tuo pieni shokki Sport Cornerin täysjousto-Rossignolin jälkeen. Onneksi on hyviä vuokrapyöriä tarjolla, jotta maastopyöräilystä voi nautiskella ilman omaa pro-tason pyörääkin.
Aloitettiin ihan siisteillä sisähommilla eli tutustumalla maastopyöräilyn historiaan, eri alalajeihin ja pyörän perusmekaniikkaan ja ajovarusteisiin sekä reittiluokitukseen ja reittien suunnitteluun. Sitten seurailtiin vierestä kuinka ammattilainen paikkaa kumin vartissa ja heti perään me ähellettiin pelkän kumin vaihtamisen kimpussa noin tuplasti kauemmin. Kaipaa ehkä vähän vielä harjoitusta, jotta voi oppaana sitten hoitaa tilanteen coolisti. Toistoja toistoja, mutta ei mielellään pahimpaan räkkäaikaan eikä kaatosateessa.
Harjoiteltiin aluksi pyörän hallintaa, esimerkiksi keulimista! Enimmäkseen kuitenkin ylitettiin laudanpätkiä ja kierrettiin (rutattiin) kartioita, ja sitten Navettagallerian pihassa olevalla taitoradalla ylitettiin kaikenlaisia esteitä. Hauskaa, että siellä on panostettu maastopyöräilyyn tällä tavalla. Rata on kaikille avoin ja siellä on hyvä heittää vaikka lenkin aluksi muutama lämmittelykierros ja lenkin päätteeksi tankata energiavarastot kahvilan puolella. Iltapäivällä meidät uskallettiin päästää jo ihan yleisille reiteille ja opitut taidot piti siirtää käytäntöön. On se vaan eri, jos kivet ja liukkaat juurakot tulee vastaan yllättäen. Juuri kun selviää yhdestä esteestä, niin rengas tökkää johonkin kivien väliin. Vauhti tyssää viimeistään jyrkkään kivikkoiseen ylämäkeen, kun ajolinjan valinta ei ole ihan vielä hallussa. Yksi tärkein oppi olikin se, että kun amatööriltä pääsee pieleen menneen kokeilun jälkeen ”oho”, niin ammattilainen sanoo ”kas noin”. Että ainakin voi yrittää kuulostaa siltä, että tilanne on ihan hallinnassa.
Kolmantena päivänä Joel rakensi meille jo hyppyreitä. Vähän jännitti omalla jyrkkäkeulaisella pyörällä niistä ajaa, varsinkin kun se keuliminen ei ole ihan vielä hallussa. Hyvin se onneksi silti sujui, vaikka ei niitä ”hyppyjä” kovin ilmaviksi ehkä voi luonnehtia. 😀 Veivattiin myös Ylläksen rinnettä ylös ja lasketeltiin flow-polkua alas. Flow on kuulemma nyt muodikasta ja sehän on pätevän tunturioppaan hyvä tietää. Kuten myös se, että toisen flou on jollekin ou nou. Meidän porukalla oli kyllä hyvä meininki ja flow-poluista pystyi jo näillä taidoilla ihan nauttimaan.
Pakko mainita vielä Joelin ”seikkailupolusta”. Oikeastaan nuo lainausmerkit koskevat vain ”polkua”, koska mitään polkua ei tosiaan ollut. Seikkailua senkin edestä. Ajoimme umpimetsässä ja koetimme parhaamme mukaan selviytyä todella jyrkistä alamäistä, sammalten piilottamista kivistä ja kannoista sekä tiukoista kurveista (hairpinneistä) osumatta puihin. Sanotaanko näin, että oltiin kyllä aivan meikäläisen taitojen äärirajoilla ja pariin kertaan itsesuojeluvaisto käski taluttamaan. Mutta selviydyin kyllä myös sellaisista paikoista pyörän selässä, että kuka olisi uskonut. En ainakaan minä. Hankalimmat kohdat mentiin rauhassa yksitellen Joelin ohjatessa eikä siinä mitään hengenvaaraa ollut. (Sellaista sanottaisiin antiseikkailuksi.) Tällä reitillä pääsi omille äärirajoille, siinä oli ihan jokaiselle äärimmäistä haastetta, mutta oli myös ok harjoitella pyörän kantamista. Pyöräilytermejä käyttäen, vain yksi meistä onnistui lopulta tekemään jonkinlaisen otb:n. Kuulostaa hienolta tempulta, eikö? 😀
Sitten olikin aika suunnitella oma pieni pyöräretki ja toteuttaa se pienissä ryhmissä. Luontevasti jokainen löysi samanhenkiset pyöräilykaverit, joten ääripäissä mentiin ”lettu edellä” ja ”Kukaksen yli seikkaillen”. Muut ryhmät sijoittuivat siihen väliin. Meidänkin ryhmälle tuli lopulta 20km mittariin ja retken kohokohta oli lettutauko Velhonkodalla. Valitsimme reitiksi Luosun suuntaan kulkevia kelkkareittejä ja metsäteitä ja saimme kiivaasta ruskasesongista huolimatta pyöräillä aika rauhassa. Mitä nyt muutamia metsästäjiä liikkui alueella koirineen. Kiväärinlaukauksen kajahtaessa tuli mieleen, että metsästyskauden voisi tietysti huomioida turvallisuussuunnitelmaan kuuluvassa riskianalyysissä. Kaikki muut mahdolliset riskit siellä kyllä oli kirjattuna, kaikki teknisistä ongelmista eläimen puremaan ja nälkäkuolemaan. Alkoi jo kuulostaa siltä, että uskaltaako sinne pyöräretkelle edes lähteä 😀 Hyvä opas kuitenkin ottaa kaikki skenaariot huomioon ja valmistautuu ja varustautuu myös mahdollisiin vastoinkäymisiin.
Kyllä meistä vielä hyviä tulee, vaikkei ehkä ihan vielä vaihdeta puhjennutta kumia vartissa. Tässä tietysti kehittyy vain tekemällä, toisin sanoen ajamalla, joten täytyypä ulkoiluttaa retropyörää tänä syksynä ihan omatoimisestikin. Kyllä se kumikin varmaan jossain vaiheessa saadaan puhkeamaan. Ei olisi jatkokurssikaan pahitteeksi, siis ihan kertausmielessä, sillä näissä Ylläksen poluissa on vielä paljon oppimista. Mutta luojan kiitos Pirunkurussa on pyöräily kielletty.
Iina