Metsäretkiä, kyykistelyä pienten kasvien äärellä, sienien poimimista, suunnistusta, tarinoita poroista ja entisaikojen ihmisistä sekä ennen kaikkea ryhmä huipputyyppejä. Sellaista on eräopaskoulussa, jonka aloitin nyt elokuussa. Tai käytämme myös nimitystä tunturiopas, joka on ehkä vielä kuvaavampi. En vielä kauheasti ole ehtinyt omaa koulunaloitustani kaikille mainostaa, mutta minut siis hyväksyttiin keväällä eräopaskouluun, joka toteutetaan Ylläksellä monimuoto-opiskeluna. Se tarkoittaa, että noin kerran kuussa meillä on 5-7 päivän lähijakso ja siinä välillä saa melko omaan tahtiin suorittaa kirjallisia tehtäviä. Esimerkiksi 350 kasvi-, sieni-, kala-, lintu- ja eläinlajin tunnistus on tosiaankin vuoden mittainen homma ja näyttötehtäviä saa suunnitella ja toteuttaa itselleen sopivassa aikataulussa.
Ekalla lähijaksolla retkeiltiin päiväseltään Ylläksen maastoissa. Opettajina meillä on aina alan asiantuntijoita, joten kasveja ja sieniä oli meidän kanssamme tunnistamassa paikalliset biologit. Aika mukava koulupäivä, kun voi samoilla pitkin metsiä kivojen ihmisten kanssa ja syödä lounasta nuotiolla. Huomasi heti, että vaikka ollaan kaikki eri ikäisiä ja meillä on erilaiset taustat, niin tämä luontoinnostus kyllä kummasti yhdistää. Oli hyviä keskusteluja ja sopivasti huumoria 😊
Kuulostaa leppoisalta ja sitä se olikin. Mutta samalla opittiin myös mitä mielenkiintoisempia asioita. Oleellistahan ei ole osata kaikkia maailman kasveja ja lintuja, vaan tunnistaa ja tietää asioita sen alueen luonnosta, missä ollaan ja kertoa siitä jotain mielenkiintoista. Taulakääpä ei ole ehkä se metsän hohdokkain asukki, mutta kun tietää miten nimitys taulapää siihen liittyy, niin johan alkaa jäädä mieleen. Kerronko? No, entisaikoina taulakäävän sisuksesta osattiin tehdä monivaiheisella toimenpiteellä hyvää sytykettä. Pitkillä metsäretkillä nämä sytykepalat piti saada säilymään kuivana, joten ne tungettiin korviin. Ja se, kuka sai tämän homman hoitaakseen, oli korvatulppiensa takia puolikuuro, jolle asiat piti huutaa moneen kertaan ennen kuin meni perille. Siis taulapää 😀
Eikä tässä vielä kaikki. Kuusenneulasnahikas oli myös mielenkiintoinen uusi tuttavuus kaikessa vaatimattomuudessaan. Tämä vain hieman nuppineulaa isompi sieni ottaa elämäntehtäväkseen yhden kuusenneulasen hajottamisen ja keskittyy siihen. Ilman näitä pieniä hajottajia maailma olisi täynnä lehtiä ja neulasia, joten kyse on aika oleellisesta työstä kuitenkin. Kaikilla on oma tehtävänsä, ja jos kuusenneulasnahikkaalla on näinkin tärkeä, niin on kai meillä kaikilla isommillakin otuksilla tähän maailmaan jotain hyvää ja hyödyllistä annettavaa 😊
Hassua, että tähän asti minulla on mennyt ihan ohi kaikki kehnäsienet. Nimi oli kyllä tuttu, mutta enpä vain ollut koskaan vaivautunut opettelemaan sen tunnistusta. Se toisaalta on myös hyvin epäilyttävän näköinen, suorastaan näyttää myrkylliseltä, joten ehkä siksikin se on aivan jäänyt huomaamatta metsässä kulkiessa. Mutta nyt kun sen tunnistaa, niin sitähän on ihan joka paikassa! Opintojen lomassa siis keräilin aikamoisen kasan herkullisia ruokasieniä ja pitkien opiskelupäivien jälkeen illat vierähtivät putsaushommissa.
Kalastuspäivinä hyvä huumorintaju oli hyvinkin merkittävässä roolissa (meillä ja opettajalla), kun seisoimme kahluuhousuissa keskellä Äkäsjokea ja perhokalastimme niin tosissaan. Siimat viuhuivat ja kalaakin tuli, vaikkei sitä ihan heti uskoisi. Äkäsjoesta saa kuitenkin ottaa vain 30-35 cm pituisia harjuksia ja taimenetkin on vapautettava, joten saalis uiskentelee edelleen joessa ja elää toki myös kalajutuissa. Mutta mainittakoon nyt, että itsekin sain yhden harjuksen (tosin alamittaisen) uppoperholla. Virvelöinnin luulisi olevan luontoihmisille tuttua puuhaa, ja niin se toisille olikin. Ehkä kalat eivät vain olleet sinä päivänä aktiivisia tai sitten joidenkin meistä heittotaidoissa on vielä parantamisen varaa, sillä kalaa ei oikein tullut. Vaikka kaikki syvänteet, kaislikon reunat ja yksi puunoksakin tuli kokeiltua. Sen sijaan tietoa välineistä ja tekniikasta saimme runsaasti ja jos ei nyt ihan vielä lähdetä kalastusoppaaksi niin ainakin osataan aiheesta jotain kertoa.
Retkeilimme myös perinteikkäällä poroerotuspaikalla, entisaikojen elämästä muistuttavien poroaitojen, tervahautojen ja kulkureittien äärellä sekä välillä vain ihailimme luonnon kauneutta. Ja sitähän täällä riittää. Opettajillamme oli valtavasti tieto alueen luonnosta ja historiasta ja toivon oikein kovasti, että minunkin hataraan muistiin tallentui niistä edes osa.
Kiitos teille kamut ekasta lähijaksosta ja nähdään kohta uudestaan!
Iina