Etelänleirillä pertsan blokkijakso ja tykkilumeen totuttelua
Keskitalvella saa kisojen perässä ajella aika kauas, kun ei pohjoisessa oikein ole innokkaita kisojen järjestäjiä tammi-helmikuussa. Tähän aikaan vuodesta on eteläänkin useimmiten talvi jo saapunut, joten siinä mielessä on ymmärrettävää, että myös Vantaan Suomen Cup on ajoitettu tammikuulle. No, nyt oli kyllä jo hyvissä ajoin tiedossa se tosiasia, että kovin talvisia olosuhteita ei ole tarjolla. Asennoiduttiin kuitenkin niin, että on hyvä totutella taas pitkästä aikaa tykkilumella hiihtoon ja selkeään vesikeliin. Todennäköisesti kuun vaihteessa hiihdettävät SM-kisat Vöyrillä käydään lähempänä Vantaan kuin Ylläksen olosuhteita.
Puolitoista viikkoa sitten perjantaina ajeltiin Ylläkseltä Jyväskylään ja lauantaina hiihdettiin Laajavuoren ensilumenladulla FIS-kisoissa. Kisojen paikkaa siirrettiin pariin kertaan luonnonlumien hävitessä vesisateiden mukana. Laajavuoren 2,5 kilometrin rataan saattoi kuitenkin olla aivan tyytyväinen ja ihan tervetullutta oli sekin, että naiset hiihtivät 10km kisan ja miehet 15km. Kansallisissa kun usein tyydytään vähän lyhyempiin matkoihin. Meidän molempien kymppisijat vain olivat vähän mitäänsanomattomat, ei mikään katastrofi, mutta ei paljon hurraamistakaan. Jonkinlainen avaava harjoitus kuitenkin Vantaan Suomen Cupia ajatellen.
Vantaalla ei olisi paljon vaikeammaksi voinut kisojen järjestäminen mennä. Seurasimme jo viikkoja etukäteen aika tiiviisti sääennusteita ja ei kyllä kovin montaa tuntia annettu pientäkään pakkasta, joka mahdollistaisi lumen tykittämisen. On sitä ennenkin ollut puutetta luonnonlumesta, mutta sentään muutama pakkaspäivä on ollut tarjolla ennen kisoja. Aika lohdutonta katsella Vantaan sääennusteesta Lapin kesälämpötiloja…
Luotettiin kuitenkin, että Vantaalla jos jossain taiotaan lunta +7 asteen vesisateeseen. Ja niin myös kävi. Aivan valtavasti työtä, ja varmasti rahaakin se vaati, mutta tiistaina oli Hakunilassa 2,5km valmista latua. Lumi oli aika likaista, koska ladun sulaessa kaikki lika ja roska jää aina siihen pinnalle, mutta varsinaisesti mitään hiekkaa tai kiviä siellä ei juuri ollut. Latujen ajamiset oli optimoitu niin, että sitä ei kuluteta turhaan, mutta olosuhteet kisassa ovat mahdollisimman hyvät ja tasapuoliset. Veikkaisin, että missä tahansa muualla olisi kisat peruttu, mutta Vantaalla tehtiin mahdottomasta mahdollista ja vieläpä niin priimaa kuin se näissä olosuhteissa oli mahdollista. Hiihtosankareiksi luonnehtisin näitä laduntekijöitä. Joidenkin mielestä ei pitäisi hiihtokisoja näin etelässä järjestää (!?!), mutta ei ole aina olleet kummoiset olosuhteet vaikkapa Rovaniemen Suomen Cupissakaan. On mahtavaa, että meillä on henkeen ja vereen hiihtoihmisiä leveysasteista riippumatta.
Tavallaan oli pelastus, että kisat olivat illalla ja iltavalaistuksessa. Latu ei näyttänyt ihan niin hurjalta kuin se oli todellisuudessa 😀 Mutta onhan se hieman haasteellista valmistautua kisaamaan illalla kuudelta ja kahdeksalta, kun normaalisti startti on puolenpäivän aikoihin. Ei oikein päivällä tiedä mitä tekisi, mitä söisi ja milloin. Tiistain henkilökohtaisessa perinteisenkisassa meidän sijoitukset olivat 42. (Iina) ja 35. (Niila). Sanotaanko näin, että kohtalaista, mutta ei parasta menoa. Olosuhteet olivat kaikille samat, suksi toimi hyvin ja ei mitään ihmeempiä selityksiä. Täytyy kyllä sanoa rehellisyyden nimissä, että kun miesten kisan kanssa samaan aikaan alkoi kunnon vesisade kovan tuulen kanssa, niin mudassa kahlaavalle katsojalle elämys oli vähintäänkin karaiseva. Ei ollut valitettavasti ihan sellaista talviurheilujuhlaa, mitä Vantaalla voisi parhaimmillaan olla. Hiihtäjät keskittyivät kilvanhiihtoon, eikä sade sillä lailla haitannut tuloksen tekemistä.
Sade jatkuikin suunnilleen vuorokauden ympäri ja keskiviikon viesti-ilta vaikutti +7 lämpöasteesta huolimatta melko kolealta. Onneksi juuri ennen lähtöä sade vihdoin loppui ja pahimmista vesilammikoista saatiin kaivettua pienet ojat ohjaamaan vedet sivummalle. VHS:llä on nykyään niin kovatasoinen naistenporukka, että Iina mahtui tällä kertaa kakkosjoukkueseen. Ja kakkosjoukkueet laitetaan lähtöjärjestyksessä ihan loppupäähän, joten lähtöpaikka oli takarivissä. Perinteisellä kun hiihdettiin, niin kohtalaisen hyvin oli alkukiihdytyksessä tilaa, mutta Iinalle ei oikein auennut paikkaa ohituksille ennen kuin ensimmäisen ylämäen loppuosassa. Alun ruuhkasta ja ohituksista huolimatta hiihto kulki paremmin kuin edellisenä päivänä. Vaihtoon 12. sijalla noin minuutin kärkeä perässä. VHS:llä oli aika hyvä kakkosjoukke, mutta toisen osuuden viestinviejä harmittavasti kaatui vauhdikkaassa laskussa. Voitte kuvitella, että niissä olosuhteissa ei ole kiva lentää ulos radalta. Sellaisen jälkeen ei ole helppoa tehdä omaa parasta hiihtoa ja kuluihan siinä jo reilusti toista minuuttia päästä takaisin ladulle. Siinä samassa laskussa sattui joillekin vielä paljon pahemminkin, oli aivotärähdystä ja pahannäköistä mustelmaa ja naarmua. Joukkueemme oli lopputuloksissa 13. ja VHS:n ykkösjoukkue oli hienosti 4. Niilalla ei ollut viestijoukkuetta, sillä muita pohjoisen poikia ei varmaan kovin paljoa huvittanut lähteä pois lumisilta laduilta, varsinkin kun vapaankisat kiinnostavat heitä enemmän.
Kisanjärjestäjien ainoa pikkumoka sattui miesten viestin lähdössä, kun miehet lähetettiin matkaan liian aikaisin ja ihan kaikki eivät olleet lähtölaukauksen aikaan vielä valmiina. Kokonaisuutena kisoille on helppo antaa kuitenkin iso plusmerkki ja hiihtäjät muistivatkin palkita järjestäjät vuolain kehuin. Silti hieman hymyilytti puheet hiihtäjän paratiisista ja huippuladuista. Ne taitavat olla aika (olo-)suhteellisia käsitteitä 😀 Meidän mielestä Ylläksen ladut ovat aika selvä ykkönen 😊
Kiva oli hiihtää kilpaa ja nähdä perhettä ja ystäviä. Mutta kiva oli myös suunnata takaisin pohjoiseen. Matkalla käytiin hiihtämässä Posiolla Lapin mestaruuskisat oikein tosi lumisissa olosuhteissa. Lunta pyrytti koko päivän, mutta nyt sitä vaan mielessään hymyili, että näin se kuuluukin talvella olla. Ei tullut mestaruuksia, mutta kyllä nämä neljä (Niilalla kolme) pertsankisaa kahdeksaan päivään veivät varmasti kuntoa ja tekniikkaa taas eteenpäin.
Äkäslompolosta,
Iina ja Niila