Mikä on, kun ei taidot riitä? Mikä on, kun ei onnistu?
Tämä kausi ei ole kilpailujen osalta alkanut oikein kummoisesti. Varmaan siksi ei ole tehnyt mieli mitään tänne kirjoitellakaan. Aina odotellut, että olisi jotain kivaa kerrottavaa tai vähintään lupauksia paremmasta. Näyttäisi siltä, että viimeksi oli kivaa Välimerellä, kohta kaksi kuukautta sitten. Hups.
No, todellisuudessa oli kyllä kiva päästä lokakuussa oikeilla suksilla oikealla (säilö)lumelle, nähdä taas monia kivoja ihmisiä ja suunnitella kilpailukautta. Kahden viikon huilista huolimatta kroppa ei vaan jostain syystä tykännyt hiihdosta, vaikka mieli oli intoa täynnä. En tosin ole oikein koskaan hiihtänyt alkukaudesta erityisen hyvin, muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta, mutta nyt on jotenkin omituisen tahmeaa. Voisiko syyttää kaamosta, olosuhteita, ikää vai ylipainoa? Ei varmasti mitään yksistään eikä mikään näistä ole voinut yllättää. Suksetkin ovat kisassa toimineet vähintään hyvin. Tavallaan hiihto on ihan ok, mutta vauhti ja sitä kautta tulos on kaukana siitä, mitä pitäisi olla. En ole ainakaan viime viikkoina harjoitellut liikaa. Veriarvot on kunnossa ja rautavarastoja enemmän kuin riittävästi, jos joku sitä miettii. Parasta siis vain panostaa perusharjoitteluun, painostaa kroppaa sopeutumaan hiihtoon ja huolehtia palautumisesta. Kyllä se varmaan sitten viimeistään joulun jälkeen alkaa kulkemaan, niin kuin ennenkin. Ehkä se siis kuitenkin on tämä kaamos, joka hiipii salakavalasti lihaksiin asti.
Kisakausi alkoi taas liian aikaisin eli kolme viikkoa sitten. Vaikka jokainen vähänkään hiihdosta perillä oleva vakuuttaa Vuokatin Suomen Cupin olevan vasta eräänlainen herättely vielä kuormittuneella kropalle, eri tilanteissa olevien urheilijoiden tilannekatsaus, ”tästä se lähtee” -tyyppinen kenraaliharjoitus kilpailukauteen, olisi numerolappu rinnassa aina kiva onnistua. Aika turhauttavalta tuntui käydä raapaisemassa sprintin karsinta harvinaisen vaatimattomalla tuloksella ja samalla karsiutua ulos Vantaan Hiihtoseuran kovasta viestijoukkueesta (valittu joukkue: Jasmi Joensuu, Hennariikka Rahkola ja Aira-Maarit Mantsinen). Korostan vielä, että meillä oli erittäin selkeät valintaperusteet viestijoukkueeseen, eikä minua harmita se, että Aira pääsi ankkuroimaan joukkueen lopulta upeasti kolmannelle sijalle. Myönnettäköön, että muutama kyynel tuli tirautettua lauantai-iltana, koska harmitti niin paljon hiihtää itse niin huonosti. Okei, itkin tunnin yksin autossa, mutta siinä vaiheessa olin myös väsynyt ja nälkäinen. En heti huomannut, että joku ystävällinen mies viittoili käsillään metrin päässä yrittäen auttaa minua peruuttamaan auto pois ahtaasta välistä. Ajatteli varmaan, että ei pitäisi päästää naisia autonrattiin. Näytin ehkä maailman hysteerisimmältä kuskilta. Sunnuntaina oli kisaa seuratessa aika ristiriitaiset tunteet, kun samaan aikaan iloitsin seurakavereiden hienoista hiihdoista (Kolmas sija viestissä on huikean hieno saavutus ilman maajoukkuehiihtäjiä!) ja harmittelin edelleen omaa tilannettani. Kisan jälkeen piti kuitenkin myöntää se tosiasia, että sen päivän haastavassa liippakelissä en olisi todellakaan edes ollut parhaimmillani. Ja Aira hiihti osuutensa niin hyvin, että turha edes spekuloida muita vaihtoehtoja. Tuskin olisi meidän seurasta löytynyt parempaa. Onnittelut vielä näin jälkikäteen kaikille kolmelle! 😊
Kyllä mieli siitä kirkastui nopeasti, kun Rovaniemellä saatiin lisää latua auki ja lopulta luonnonluntakin tuli niin paljon, että pääsi hiihtämään jo muuallakin kuin ensilumenladulla. Joinakin päivinä paistoi aurinkokin, sen mitä nyt marraskuussa ehtii paistaa, ja tuntui melkein helmikuulta. Luojan kiitos vielä ei ole helmikuu, mutta tuntui hetken aikaa valoisammalta kaikin puolin. Viime viikonlopun Fis-kisa (10km V) Rovaniemellä oli jo ihan hyväntuntuista menoa. Suksi luisti ja rata oli luonnonlumen ja pikkupakkasen ansiosta erinomaisessa kunnossa. Tulos oli kohtalainen, en vaan muistanut, että kun homma toimii, voisi monessa kohtaa pistää itseään vieläkin ahtaammalle. Kisan jälkeen tuntui, että pystyn kyllä vielä parempaan.
Ei tarvinnut mennä kuin vajaa viikko eteenpäin, niin good bye lumiset puut ja pakkanen. Mikä siinä on, kun Rovaniemen Suomen Cupin lähestyy, niin talvi säikähtää ja pakenee pohjoisemmaksi. Viime vuonna latu oli jäätä ja kiviä, tänä vuonna upottavaa märkää mössöä. Tuskin siitä mössöstä kukaan muukaan nautti, mutta ainakin minun lihaksille se oli myrkkyä. Lauantaina oli sama matka, sama rata, sama hiihtotapa kuin viikkoa aikaisemmin, tuntemusten perusteella ei olisi uskonut. Ei varmaan yhtään rentoa liukua ja alamäkien ja tasaisten jälkeen oli tosi vaikeaa lähteä nousuihin rämpimään. Sunnuntain sprintissä Vuokatin tapaan ei jatkoon. Olosuhde oli edellispäivään verrattuna parempi, mutta olisi parista mutkasta voinut vähän kolata sitä mössöä pois. No sentään oli lunta ladulla, toisin kuin viime vuonna.
Siinä vähän meikäläisen kuulumisia. Näin kun alkaa viime viikkoja muistelemaan, niin näköjään joitakin pieniä positiivisiakin asioita löytyy. Ja onhan toki ollut kiva tutustua paremmin uusiin seurakavereihin Jasmiin ja Hennariikkaan, vhs:n hiihtoasujen designia on hieman päivitetty ja Rovaniemen ensilumenladulla on päässyt salakuuntelemaan Italian maajoukkuehiihtäjiä. Eli mitä tässä nyt valittelemaan ja surkuttelemaan, kun talveakin on vielä viisi kuukautta edessäpäin. Sitä paitsi, Niilan hieman vaisuhkoihin hiihtoihin ovat todennäköisesti syynä hetkellisesti turhan kova harjoituskuorma ja tulehtunut jalkapohja, joten näiden selkeiden syiden kuntoon hoitaminen tuo luultavasti tuloksia jo ennen joulua. Jos jalkapohja ei ala pian parantua, niin ainakin Niilasta kehittyy hurja tasuripumppu.
Rovaniemen Suomen Cup on siis kisattu ja suurin osa hiihtäjistä lähtenyt Rukalle, pohjoisemmaksi leirille tai etelään kotona käymään. Nyt olisi turvallista palata takaisin talvi! Sinua kaivaten,
Iina