Il sole di Sardegna (numero due)

Villasimiuksella olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta halusin käydä myös hieman toisella suunnalla. Eihän sitä voi varmasti tietää, mitkä paikat ovat yhtä kauniita kuin kuvissa, joten ajattelin ottaa varman päälle ja viettää aikaa myös Cagliarin länsipuolella. Porto Pinossa olisi ainakin upeita hiekkadyynejä ja kaunista rantaa. Bussimatkamme ei kuitenkaan tällä kertaa sujunut hitaasti mutta varmasti. Johtuiko sitten kuunvaihteesta ja kesäkauden loppumisesta tai yleisestä italialaisesta suurpiirteisyydestä, mutta jokaisella tyypillä tuntui olevan tiedossa ihan omat bussin aikataulut ja netissä vielä yksi versio lisää. Pian kävi selväksi, että ne kaksi bussia, jotka olivat aikataulussa ja joita olisimme halunneet käyttää, eivät kulkeneet. Pari tuntia siinä vierähti keskipäivän paahteessa bussia metsästäen. Yritettiin jopa liftata, mutta ihmisetpä eivät aja Cagliariin sitä tietä, johon osoittaa kyltti Cagliari, vaan vastakkaiseen suuntaan, josta pääsee kiertämään isommalle ja satakertaa nopeammalle tielle. Päästiin lopulta Cagliariin ja siitä eteenpäin, mutta olisihan tuon ajan voinut leppoisamminkin käyttää.

Flamingot ovat näillä laguuneilla ilmeisesti hyvinkin tavallinen näky, mutta meille tietysti eksoottisia.
Ilmeeni, kun pääsin vihdoin rannalla hankalan matkustamisen jälkeen.

Edellämainituista syistä johtuen emme ehtineet seuraavaan sopivaan Sant´Anna Arresiin menevään bussiin. Onneksi puolimatkassa sijaitsevaan Chiaan pääsi, joten ajeltiin sinne viettämään loppuiltapäivä rannalla. Chian ranta olikin aika kiva, joskin vähän tuulinen. Ei se tuuli kylmä ollut, mutta jos olisi ollut siellä koko päivän, olisi varmaan hautautunut hiekkaan. Auringon laskiessa ajeltiin lopulta bussin kyydissä Sant´Anna Arresiin hienoa vuoristotietä. Bussikuski oli varmaan saanut inspiraationsa Sardinian MM-rallista, sillä tiukat mutkat ja paikoitellen bussin levyinen tie eivät olleet mikään syy painaa jarrua. Pimeässä tallusteltiin tienvartta kolmisen kilsaa hotellille. Loppumatkasta vastaan tuli pariskunta, joka oli menossa hotellin vieressä olevaan ravintolaan. Se riitti meille syyksi ja suositukseksi valita tuo ravintola hotellin ravintolan sijaan. Ja hyvä niin, koska se oli yksi parhaista ravintoloista, missä olen koskaan syönyt. Tai testiin pääsi lähinnä mereneläviä, mutta voisin syödä sitä simpukkakeittoa ja merisiilispaghettia vaikka joka päivä! Ja Niilakin tilasi rohkeasti merenelävärisottoa. Palvelu oli ensiluokkaista ja Paavo Väyrysen kaksoisveljeltä näyttävä tarjoilija näytti pitävän Niilan alkupalapizzaa ihan kulinaarisesti korrektina valintana.

Meri jotenkin huovuttaa sellaisista kasvitupsuista näitä hassuja pallukoita.

Sant´Anna Arresista pääsimme seuraavana päivänä hotellin järjestämällä kyydillä Porto Pinon rannalle. Ja olihan se ihan paratiisiranta, juuri niin kuin kuvissa. Ja kauempana siintävät hiekkadyynit houkuttelivat kävelemään kilometritolkulla rantaa pitkin, vain jotta saa kiivetä pehmeää hiekkaa pitkin dyynin harjanteella ja juosta sieltä alas. Valkoinen hiekka vaan jotenkin mätsää turkoosin veden kanssa…

Käveltiin tuolta hiekkarannan ihan toisesta päästä tänne.
Aika coolia olla oma dyyni 😀

Iltapäiväksi vuokrasin meille aurinkovarjon ja lepotuolit. Eihän suomalainen iho ihan koko päivää kestä tuota paahdetta, vaikka veden äärellä se lämpö tuntuu vain suloiselta. Kahvilanpitäjä piirsi oikein paperille matemaattisen kaavion kahdesta eri tarjousvaihtoehdosta, mutta hinta muodostui sen verran monimutkaisesti, että valitsin sen vaihtoehdon, johon sain mukaan kaksi jääkylmää sardinialaista olutta. Koko setti maksoi 11 euroa ja Luca kärräsi tuolit ja varjon haluamaamme paikkaan. Sanoisin, että hinta-laatusuhteeltaan paras paikka, jos haluaa vuokrata varjon ja tuolit. Villasimiuksessa vastaava setti olisi maksanut eturivissä n. 35e ja takarivissä n. 25e. Onneksi siellä me saatiin käyttää majatalon lainavarjoa, jota Niila ritarillisesti kuljetti mukana rannalta toiselle.

Tästä on mennyt pieni lisko, tai tosi pieni yksijalkainen hiihtäjä.

Viimeisenä päivänä ajoimme taas bussilla matkan varrella olevalle Chian rannalle vähäksi aikaa, ennen kuin oli aika lähteä Lentokentällä. Aurinkoa ja turkoosia vettä, kuin myös gelatoa ja mereneläviä tulee ikävä. Toisaalta se on ihan varma, että Sardiniaan palaan takaisin. Se on tosiaan yhtä kaunis kuin kuvissa ja yhtä italialainen kuin voi toivoa ja pelätä 😀 (Vaikka muutkin kansat ovat sitä historian saatossa hallinneet ja jättäneet jälkensä.)

Niilan tyyliin kuuluisi tässä kohtaa muistuttaa, että ”ens kuun jälkeen on jo joulukuu”. Ja ensilumetkin odottavat ihan nurkan takana, joten kyllähän tässä hiihtäjä odottaa kovasti jo talvea. Lämpö- ja d-vitamiinivarastot on ladattu ja valoa saa tästä eteenpäin kirkasvalolampusta. Turkoosin meren voi nähdä ja kuulla, kun laittaa silmät kiinni. Kyllä minunkin puolestani talvi saa jo tulla.

Iina