Pilkkisankarit Kaldoaivissa

Pilkkisankarit Kaldoaivissa

Mikä on paras tapa päättää hiihtokausi ja talvi ylipäätään? No seikkailla retkisuksien ja ahkion kanssa lumilaikkuja pitkin parhailla pilkkipaikoille Kaldoaivin erämaahan. Vappua edeltävänä sunnuntaina saavuimme Inkan ja iskän kanssa Nuorgamiin. Tenon jäät olivat valtavina röykkiöinä rannoilla, mutta tunturissa ei paljon valkoista näkynyt. Jo vain siellä pääsee hiihtämään, vakuutteli paikallinen poromies. Ei sitä itsekään meinannut tajuta kuinka nopeasti sillä viikolla olivat lumet hävinneet Rovaniemeltäkin, tunturiylängöllä ei ole edes varjoista metsää sulamista hidastamassa.

Maanantaiaamuna hieman epäilytti ahkioita pakatessa ja matkaan lähdettiinkin saappaat jalassa. Varvikossa, heinikossa ja jänkällä ahkion luisto ei ollut kovin häävi, kuin olisi pohjassa liimaa. Onneksi parin kilometrin jälkeen päästiin tuntureiden itä- ja pohjoisrinteille, joiden lumilaikkuja pitkin päästiinkin sitten sukset jalassa perille asti. Lumettomilla järven jäillä matka eteni jopa helposti. Matkaa tuli arviolta vajaa parikymmentä kilometriä ja aikaa kului kuusi tuntia. Ei kummoinen vauhti, mutta voin vakuuttaa, että kävi ihan urheilusuorituksesta.

Kuuden tunnin taivalluksen jälkeen voisi luulla, että mielessä on vain ruoka ja lepo. Tukikohdassamme porokämpällä kyllä syötiin eväitä, siivoiltiin ja pistettiin kamiinaan tulet. Mutta kun niitä taimenia tänne tultiin narraamaan ja syömään. Sovittiin, että pienet iltapilkit lähijärvellä, ihan vaan käydään hetki kokeilemassa, miten tämä homma oikein toimii.

Totuushan oli se, että Inkan pilkkikokemus oli ennen reissua nolla ja itsellänikin hyvin vaatimaton. ”Vakioreitin” aloituspaikkaan päästyämme meille alkoi muodostua selkeä työnjako. Minä kairasin ja Inka oli sohjokauhavastaava. Kohta oli pienellä lammella rivit reikiä, joista osaan laitoimme ootto-onget ja kolme varattiin varsinaiseen pilkkimiseen. Täytyy sanoa, että olimme ennennäkemättömän tehokkaita. Muutaman minuutin odottelun jälkeen tunsin siimassa aggressivisia nykäisyjä, ensimmäinen taimen oli kiinni. En muista oliko niitä toimintaohjeita käyty edes läpi etukäteen, en nimittäin ollut ollenkaan odottanut saavani pilkillä mitään saalista, mutta kalan viedessä siimaa metri toisensa jälkeen minulla ei ollut aavistustakaan mitä pitäisi tehdä. Yritä siinä nyt löysätä jarrua, kelata ja väsyttää, kun heiveröinen pilkki taipuu j-kirjaimeksi. Iskä vetäisi lopulta kalan jäälle ja ihan komea yli kilonen taimen se olikin.

Ja oliko tuota edes perattu vielä, kun Inkalla nyki ja jäälle piti kiskoa toinen samanmoinen. Minulla tärppäsi toistamiseen, mutta nyt avannoista ylös kiemurteli made, joka laitettiin sinne takaisin. Ootto-ongessa oli vielä yksi taimen, joten 20 minuutin pilkkisessio sai nyt riittää sille illalle. Eihän me jaksettaisi enempää syödä.

Seuraavina kahtena päivänä hiihdimme lumilaikkuja pitkin muutaman kilometrin päässä olevalle järvelle, kutsukaamme sitä vaikka nimellä paratiisijärvi. Tällaiselle totuuden torvelle on välillä vaikea ymmärtää, että kalapaikkoja ei ole tapana kuulutella julkisesti. Puhutaan ”Paratiisijärvestä”, isoista järvistä, vakioreitistä ym. Jos paljastaisin tarkemman sijaintimme, syntyisi reiteillemme varmasti älytön ruuhka, kun kaikki tämän jutun lukijat luulisivat pilkkimisen olevan vain taimenten kiskomista jäälle. Ei olisi erämaan rauhasta enää tietokaan ja paikasta häviäisi osa sen viehätyksestä. Eli etsikäämme kaikki omat parhaat kalapaikkamme ja sitä paitsi, ei se pilkkiminen niin helppoa ole.

Tai on, jos on iskä mukana. 🙂 Välillä me Inkan kanssa seisottiin niin sanotusti tumput suorina ja seurailtiin iskän puuhailua. Meille ilmestyi pilkit käteen ja saaliit oli hetkessä perattuina eräpussissa. Me puolestamme yritimme osallistua viihdyttävillä vitseillä ja keskusteluilla. Kyllähän me myös paljon opittiin. Varmaan iskä silti välillä mietti, että oliko viisasta ottaa mukaan nämä tohelo ja torvelo, joilla jäätyy sormet jo matoa pujottaessa 😀

Sen ensimmäisen illan jälkeen ei pilkillä enää tärpännyt, mutta ootto-ongilla saimme molempina päivinä useamman kalan. Pilkkionnea olisi voinut tietysti parantaa se, että olisimme malttaneet ja tarenneet istua avannon äärellä hieman pidempään kuin tunnin päivässä, mutta kylmä tuuli ja ajoittaiset lumipyryt houkuttelivat suojaisalle rannalle nuotion ääreen. Ehkä tuulettomassa auringonpaisteessa olisi voinut tuijotella avantoon tuntikausia ja yrittää nähdä vedenalaisia tapahtumia. Olen ymmärtänyt, että se on ollutkin Niilan ja iskän pilkkireissuilla pääaktiviteetti. Me Inkan kanssa viihdyimme hyvin myös evästauolla. Tälläkin taktiikalla söimme kalaa joka ilta ja sitä riitti kotiin vietäväksikin.

Torstain kotimatka kesti sekin kuusi tuntia, välillä lumipyryssä ja koko ajan vastatuuleen. Tästä suunnasta löysimme parempia väyliä lumilaikkuja pitkin ja loppumatkalle jäi paljon vähemmän kävelyä. Mutta näköjään keli kun keli, niin on tuolla tunturiylängöillä vaan hienot maisemat. Tuollaisena laikukkaana näkymä on oikeastaan aika kiehtova ja ainakin ihan erilainen kuin yleensä tuntureilla liikkuessa. Vapun pilkkiretkeen oli hyvä lopetella talvi ja hiihtäminen, vaikka parin yön takaisen lumisateen jälkeen kesäkään ei tunnu olevan ihan vielä ovella. Viikko tai pari on tässä nyt hyvä viettää opettajan sijaisuuksia tehden ja suunnitella rauhassa alkavaa kautta.

Hyvää kevättä!

Iina