Step by step
Millaista on opettaa hiihtoa? Ainakin se on mielenkiintoista hommaa. Hämmästyn yhä joka kerta, kun ensikertalainen laittaa sukset jalkaan ja sitten pelkää niiden luistavan. Aluksi silmistä näkyy pelkoa ja epävarmuutta. Kuinka pelottavaa se voi olla? Varovasti liu´uttaen toinen jalka eteen ja ollaankin jo tasapainon suhteen äärirajoilla. Sauvoista haetaan turvaa tökkimällä niillä kaukana edessä tai sivuilla. Painopiste keikahtaa helposti liian taakse ja sitten ollaan selällään. Vaikka tiedän tämän, en lakkaa ihmettelemästä miltä tuo ensikosketus voi tuntua. Koska tiedän tämän, osaan jo opastaa oikean asennon hakemista ennen kuin sukset laitetaan jalkaan ja ensimmäisenä harjoituksena käydä läpi oikean kaatumistekniikan ja keinot päästä ylös. Ennen kaikkea osaan nykyään olla näyttämättä hämmästystäni, olla kärsivällinen ja suhtautua kannustavasti. Ja kyllä, on olemassa oikea tekniikka kaatumiseen ja ylös nousemiseen. Tästä huolimatta joku aina mätkähtää selälleen suorilta jaloilta. Ja kaikkien antamieni ohjeiden jälkeen moni haluaa itse varmistaa, että rapukävelyasennosta ei tosiaankaan ole mahdollista päästä takaisin suksien päälle.
Tasamaalla eteneminen onnistuu useimmilta jo muutaman sadan metrin harjoittelun jälkeen. Mutta voiko sitä kutsua hiihdoksi, siitä voidaan olla montaa mieltä. Koen tärkeäksi rohkaista ensikertalaisia vertaamalla hiihtoa kävelyyn. Kävelyynhän vuorohiihto tavallaan pohjautuu ja sanonkin aina alussa, että jos te osaatte kävellä, te opitte myös hiihtämään. Useimmilla se vaatii hetken totuttelun, että jännitys saadaan sellaiselle tasolle, että on mahdollista alkaa ottamaan vastaan oikeasti tekniikkaohjeita. Alussa ohjaan oikeaan asentoon, varmistan käsien ja jalkojen vastakkaisen liikkeen ja näytän missä kohdassa sompa osuu lumeen. Keskivartalon aktivointiakaan ei voi korostaa koskaan liikaa. Tässä onkin kuulkaa muistettavaa kerrakseen! Kävellessä kädet ja jalat menevät kaikilla oikeassa rytmissä, mutta kun laitetaan sauvat käteen ja aletaan miettimään asiaa, on saman puolen käsi ja jalka enemmän sääntö kuin poikkeus.
Kun nämä asiat alkavat sujua, voidaan lisätä informaation määrää. Yleisesti ottaen voin kuitenkin todeta, että liian monta tekniikkaohjetta kerralla sekoittavat enemmän kuin hyödyttävät. Joten yksi tai maksimissaan kaksi asiaa kerralla ja sitten taas hiihdetään vähän matkaa. Jos jäällä tulee kylmästi, etenemme juurikin näin, että tekniikkaohjeen perään noin 20-50m hiihtoa ja tätä toistetaan, kunnes pääsemme järven toisella rannalla metsän suojaan. Tuulettomalla kelillä voimme hiihtää jäällä yhtä suoraa edestakaisin, mikä toimii erityisen hyvin silloin, jos ryhmässä on eritasoisia hiihtäjiä. Tässä vaiheessa erottuvat ne hiihtäjät, jotka kuvittelevat voivansa nojailla taaksepäin, kuten lasketteluvehkeillä hyvinkin voidaan nojailla. Murtsikkamonoilla se tarkoittaa välitöntä pyllähdystä.
Ne, ketkä painattavat menemään jo kovalla vauhdilla tukeutuvat yleensä rehelliseen kahden suksen liukuun. Meno on kuin telemarkia ilman käännöksiä. Melkein ei raaskisi siihen puuttua, kun toinen kuvittelee juuri löytäneensä sen paljon puhutun liu´un. Suurin osa oppii kuitenkin liukumaan yhdellä suksella jollakin tapaa, ainakin pienenpienen hetken, kun sitä yhden ja kahden suksen liu´un eroa oikein selventää. Liuku on hiihdossa se oikeastaan oleellisin asia, joten aina kun asiakas sen oppii tekemään lähimainkaan oikein, en säästele kehuja. Tässä vaiheessa harjoitellaan myös sauvoitta hiihtoa. Se on minusta liian vaikea harjoitus ottaa ihan alkuun, kun pelkkä seisominen suksilla jännittää. Mutta hetken hiihtämisen jälkeen se tuo uutta ajateltavaa vuorohiihdon tekniikkaan ja tässä vaiheessa sitä on jo helpompi omaksua. Myös tasapaino kehittyy, kun ei voi nojailla sauvoihin. Potkukelkkaa eli yhdellä suksella potkimista en aloittelijoiden kanssa harrasta, sillä se on heille liian vaikeaa. Tai siis liian vaikeaa tehdä niin hyvin, että siitä olisi jotain hyötyä.
Ja sitten mäkeen. Vuorohiihto ylämäkeen on suurimmalle osalle liian haastavaa. Joidenkin kanssa olemme kyllä sitäkin voineet harjoitella. Pääasiassa kuitenkin mennään haarakäynnillä. Laskettelutaustaiset ja muuten liikunnalliset oppivat alamäkien laskemisen ja jarrutustekniikat melko nopeasti, mutta vähemmän liikkuneet ovat usein pulassa. Heillä ei riitä taito tai voima (tai kumpikaan) siihen, kun sukset alkavat liikkua kiihtyvällä vauhdilla. Paino jää taakse ja moni vielä viime hetkellä oikaisee epätoivoissaan vartalon suoraksi, jolloin kaatuminen selälleen on taattu. Muista, mitä alempana pidät asennon, sitä lyhyempi matka on pyllähtää 😀 Oikeasti polvia pitäisi joustaa siksi, että painopiste on alempana ja menoa on helpompi hallita. Opettelemme myös auraamaan, jotta jokaisella olisi tosipaikan tullen taidot jarruttamiseen.
Kaikkien kanssa emme kuitenkaan pääse koskaan tasaista järvenjäätä pidemmälle. Silloin on vain hyväksyttävä, että tämä on enemmän tällainen teisteri, kokeillaan mitä ihmettä tämä hiihtäminen on ja olisiko sitä kiva harjoitella lisää. Toisaalta monien kanssa voidaan kokeilla myös tasatyöntöä ja yksipotkuista sekä harjoitella isommankin mäen kiipeämistä ja laskemista. Asiakkaina on niin monen tasoisia menijöitä, että jokainen tunti on hieman erilainen. Haastavinta on, jos ryhmä koostuu kaveriporukasta, joka haluaisi hiihtää yhdessä, mutta menijöitä on molemmista ääripäistä. Silloin mennään sen hitaimman mukaan, mikä ei kyllä yleensä haittaa ketään. Muistutan aina tunnin jälkeen, että hiihtäminen ei ole pelkkää harjoittelua, vaan ennen kaikkea nautiskelua! Opastan heitä taitotasosta riippuen jatkamaan hiihtelyä Navettagallerialle tai Kesängin Keitaalle, tai hiihtämään latukahvilalle vaikka joku toinen päivä. Puolentoista tunnin hiihtämisen jälkeen moni on jo niin puhki, että on parempi vähän huilata välillä. Mutta voitte kuvitella, että osaan suositella latukahvilavisiittiä ihan täydestä sydämestä 🙂
Aloittelijoiden joskus nopeakin kehittyminen on palkitsevaa, mutta oli kyllä mukavaa pitää muutama hiihtotunti myös viime talvelta tutulle espoolaispojalle. Poika on vielä juniorisarjalainen, mutta tekniikka on ikäisekseen melko hyvä. Hiihtotekniikassa vain on se hyvä tai huono puoli, että aina kyllä löytyy kehitettävää. Oli hauskaa päästä enemmänkin hiomaan tekniikkaa, keskittyä välillä yksityiskohtiin ja parantamaan jo kohtuullisella tasolla olevaa vielä paremmaksi. Ja tällä nuorukaisella on asenne kohdallaan. Mahdollisuudet ovat mihin vain, valitsee hän sitten tulevaisuudessa tavoitteekseen menestymisen hiihdossa tai jossain ihan muussa. Pääkaupunkiseudun hiihtoloma on nyt ohi ja voin tässä vaiheessa enää toivottaa tsemppiä loppukauden kisoihin!
Mutta ei ole siis hiihdon opettaminen yksinkertaista, vaikka itse osaisi hiihtää. Vuosi sitten helmikuun alussa tajusin vasta, kuinka erilaista aikuisen ensikertalaisen opettaminen on verrattuna lasten hiihtokoulun vetämiseen. Aikuisella on jo tarkka käsitys siitä, mitä hän kykenee kropallaan tekemään, ja sitä on joskus haastavaa muuttaa. Lapsille voi sano menkää, tehkää ja leikkikää, mutta aikuiselle ohjeet pitää miettiä paljon tarkemmin. Jokainen ohje pitää olla tarpeeksi yksinkertainen, jotta sitä uskaltaa yrittää toteuttaa. Askel kerrallaan edetään kohti parempaa tekniikkaa ja sitä kautta helpompaa hiihtämistä. Nimenomaan, tekniikan oppimiseen todella kannattaa panostaa, sillä hyvällä tekniikalla hiihtäminen on paljon nautinnollisempaa 😊
Hiihto-ope Iina