Taikatalvi

Taikatalvi

Huomasit varmaan, että Imatran SM-kisoista ei ole paljon juttua kuulunut. Siksi, että ei ole paljon kerrottavaa. Analyysit on tehty, virheistä opittu ja nyt on katse suunnattu tulevaan. Onneksi vielä voi sanoa, että talvea on reippaasti jäljellä.

Oli ihanaa palata tänne Ylläkselle, talven ihmemaahan. Vaikka etelässäkin lunta riittää, paikoitellen jopa enemmän kuin täällä, on tuntureiden tunnelmassa jokin oma taikansa. Hiihtolenkit venähtävät yhtäkkiä kympillä samoin kuin henkilökohtainen pakkasrajani. Yleensä vilunväreet alkavat vaivata jo -15 asteessa, mutta täällä reippaasti yli -20 pakkaset eivät ole esteenä. Se on tämä kuiva ilma, tai sitten Lapintaika. Uskon jälkimmäiseen.

Ja ihminenhän tottuu mihin vain. -30 asteen jälkeen -20 tuntuu ihan siedettävältä ja -10 leppoisan lämpimältä. Marraskuussa sitä ei ikinä uskoisi, kun mikään määrä vaatetta ei tunnu riittävän ensimmäisillä pakkasilla. Kun pakkasta oli viime viikolla pitkästä aikaa alle kymmenen astetta, alkoivat puut pudotella lumiaan. Varmaan niilläkin tuli hiki. Ja nyt, kun lämpötila on käynyt jo hieman plussankin puolella ja kova tuuli on hoitanut oman osuutensa, ovat huurteiset taikametsät tallessa enää hiihtäjän mielessä ja kameran muistikortilla.

Viikonlopun hiihtolenkeillä fiilis oli kuin pääsiäisenä. Puolipitkät kerrastot hiihtopuvun alla ja panta päässä. Leuto ”kevättuuli” puhalteli Kesänkijärven jäällä. Latukahvilaan en sentään kurvannut, sillä itse itselleen tekemiä sääntöjä on syytä noudattaa. Helmikuussa 1, maaliskuussa 2 ja huhtikuussa 3 kertaa viikossa on suotava määrä visiittejä.

Murtomaahiihdon ilosanomaa olen levittänyt viime talven tapaan Sisu Outdoorin hiihdonopettajana. Ensikertalaisten kanssa olemme harjoitelleet painonsiirtoa, liukua ja sauvojen oikeaa liikerataa. Pikkuinen harjoitusmäki on ollut välillä lukuisten peffanmuotoisten kraatereiden kollaasi ja kahden suksen liuku enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta niin vain ovat kaikki oppineet vähintäänkin vuorohiihdon alkeet. Vauhti ei ehkä päätä huimaa, mutta on se vaan mukavaa, kun ensikertalaiset innostuvat hiihdosta ja suuntaavat tunnin jälkeen kohti latukahvilaa. Lapintaika alkaa tarttua 🙂 Rukkasista ja mononsuojista huolimatta olen itse eräänkin tunnin jälkeen spurtannut sormet ja varpaat umpijäässä takaisin Sisun putiikille. Hetken siinä saa kuumaa mehumukia pidellä käsien välissä ennen kuin pystyy monoja alkaa aukomaan.

Pakkaslukemien vaihdellessa välillä -35 ja +2, on ainakin minulle hankalaa pukeutua järkevästi. Kun on vihdoin tajunnut, että hiihdonopettajan on alkeistunneilla syytä käyttää toppahousuja -20 asteessa, lämpenee keli kymmenellä asteella ja pukeutuminen pitää miettiä uusiksi. Ja järvenjäällä tuulee aina, mutta aurinko alkaa jo lämmittää. Koita siinä sitten laittaa sopivasti päälle. Oma lukunsa on vielä se inversio, pakkaspäivien huima lämpötilaero kylän tunturin välillä. No, tässähän opetellaan. Palellaan ja hikoillaan. Yksi on kuitenkin varma: Oli kylmä tai kuuma ja puissa lunta tai ei, näihin tunturimaisemiin ei kyllästy ikinä. Lapin taikaa? Uskoisin niin.

Kuvien avulla voidaan palata muutama päivä taaksepäin ja tunnelmoida taikatalven taidetta.

Iina