Vielä vähän Välimeren tunnelmia
Matkakertomus kevään Välimerenlomalta jatkuu. Italiasta pääsin siis Kreikkaan laivalla ja Igoumenitsasta otin vastoin tapojani taksin Albanian rajalle. Siihen oli syynä oma moka kellojen siirtelyn kanssa, minkä takia myöhästyin bussista (joita meni vain pari kertaa päivässä). Taksi osoittautui käteväksi ja se oli perillä raja-asemalla varmaan tunnin bussia nopeammin. Nopea oli myös albanialainen taksi, joka tarjosi kyytiä ennen kuin ehdin edes passintarkastukseen ja ohitti matkalla Ksamiliin poliisiauton iloisella käden heilautuksella. En yleensä käytä reissuilla takseja, mutta tuolla bussiyhteydet olivat sen verran verkkaiset, että päätin käyttää aurinkoisen päivän mieluummin merenrannalla kuin bussissa körötellen muutamaa kymmentä kilometriä. Taksilla pääsin myös aivan majapaikan ovelle, jonne suunnistaminen maantien varresta olisi saattanut ensimmäisellä kerralla viedä tovin jos toisenkin. Albanialainen kuski selvitti osoitteen sijainnin hetkessä grillikioskin myyjältä ja minä pääsin puolestani suunnistamaan kohti rantaa.
Majapaikka oli ihan kiva ja edullinen. Ketä nyt haittaisi muutaman tunnin vesikatkos tai kulku parvekkeen kautta vessaan, jos yöpyminen maksaa 11e/yö. Merenrantaan oli vain noin kilometri matkaa. Ksamilin kylä ei itsessään ole erityisen hurmaava, tai no albanialainen idylli vain on hieman rustiikkisempi ja keskeneräisempi kuin ehkä joissain suosituimmissa lomaparatiiseissa. Monet talot olivat jääneet betonivaluvaiheeseen ja törröttivät rinteillä kuin luurangot. Joissain oli yksi kolmesta kerroksesta saatu valmiiksi ja asukkaita ei ilmeisesti häirinnyt kiivetä omaan kotiinsa kaiteettomia betoniportaita ohi seinättömien kerrosten.
Mutta meri ja sen rannat olivat uskomattoman kauniit. Ksamilin edustalla on kolme pientä vihreää saarta, joihin voi vaikka uida. Kauempana näkyy myös Kreikan Korfu. Diktaattori Enver Hoxhan aikana tavallisilta ihmisiltä oli lomailu Ksamilissa kielletty, koska kaikki uimataitoset olisivat voineet polskia Kreikkaan.
Lomakausi ei vielä ollut virallisesti alkanut, joten rannalla oli hyvin tilaa ja aurinkotuolin saattoi saada koko päiväksi käyttöönsä syömällä kolmen euron kalakeiton rantaravintolassa. Yhtenä päivänä vuokrasin muutamalla eurolla hauskan kajakin pariksi tunniksi ja kiertelin saarien ympäri. Saarien ja rannan välissä oli melko tyyntä, mutta avomeren puolella aallot olivatkin yllättävän isoja. Mitään pelastusliivejä ei tuolla tunnettu, vaan polkuveneistä sun muista oli tarkoituskin hypellä välillä veteen pulikoimaan. Homma meni jo vähän urheilun puolelle, kun avomeren puolella aallot yrittivät painaa kevyttä kajakkiani kohti kallioista rantaa. Melontaretki oli kuitenkin oikein hauska ja kajakilla pääsi näkemään upeaa maisemaa vähän eri suunnista.
Yksinään ruokakin riittäisi minulle syyksi palata Ksamiliin. Rakastan mereneläviä ja niitä oli tarjolla joka paikassa. Käytännössä söin pelkkiä simpukoita, mustekalaa ja rapuja eri muodoissa. Lisänä oli joskus salaattia ja aina pöytään tuotiin yhdelle hengelle aika iso korillinen leipää. Kokonainen grillattu mustekala oli suosikkini, mutta Ksamilin simpukat veivät myös kielen mennessään. Simpukoita kasvatetaan laguunissa, joka on Ksamilin toisella laidalla. Ne siis tulevat ravintoloihin vain muutaman kilometrin päästä.
Joka aamu tein jonkinlaisen aamulenkin, välillä 20 minuuttia ja välillä 2 tuntia. Juoksin aina eri suuntaan ja uusia reittejä, joten pääsin näkemään Ksamilia joka puolelta. Turisteille on varmasti tutumpi päätien ja meren välinen alue, jossa sijaitsevat rannat, ravintolat ja hotellit. Toisella puolella asuu iso osa paikallisista ja sieltä löysin myös reitin laguunin rantaan. Laguuni on siis lähinnä simpukankasvatuskäytössä eikä rantaan ollut helppo löytää tietä tai edes polkua. Parin umpikujan, pienen kaatopaikan ja parin vuohiaitauksen kautta löysin kuitenkin reitin rantaan. Hieman lähempää olisi sokeakin osannut perille hajun ja äänen perusteella. Simpukat ilmeisesti irrotellaan ja putsataan rannassa ja se olikin hiekan sijasta peittynyt paksuun kerrokseen sinisimpukankuoria. Ääni tuli kärpäsistä, joiden pauhu oli liioittelematta korvia huumaava, jos meni lähelle. Tavallaan ymmärrän, miksi turistit halutaan pitää vain merenrannalla.
Eräällä aamulenkillä yritin juosta pienelle kukkulalle maisemia ihailemaan, mutta puolivälissä rinnettä vastaan ryntäsi kolme niin vihaista koiraa, että katsoin parhaaksi hipsiä takaisinpäin. Reitinvaihdos osoittautuikin onnenpotkuksi, sillä toinen tie vei vielä korkeammalle kukkulalle, josta löysin vihdoin kaipailemiani bunkkereita. Mikä nyt olisi Albanianloma ilman bunkkereita. Nehän ovat älyttömyydessään suorastaan nähtävyys. Kukkulalta oli sen verran hienot maisemat, että se oli mitä ilmeisimmin toiminut jonkinlaisena tähystyspaikkana. Diktaattori Enver Hoxha nimittäin uskoi, että kaikki maat seurasivat Albanian meininkiä kateudesta vihreinä ja hyökkäisivät sinne heti kun silmä välttää. Vuosien 1944-1985 aikana Albaniaa hallinnut Hoxha eristi maansa täydellisesti ulkomaailmasta katkaisemalla suhteet muihin valtioihin ja kieltämällä kansalaisten matkustamisen ja yhteydenpidon ulkomaille. Enver oli mitä ilmeisimmin toiminnan mies, sillä hän ei tyytynyt odottelemaan hyökkäystä toimettomana, vaan rakennutti 700 000 bunkkeria, yhden jokaista neljää asukasta kohti. Olihan todennäköistä, että kaikki haluavat päästä osallisiksi Albanian kommunistisesta kukoistuksesta. Hoxha katkaisi lopulta välit jopa Neuvostoliittoon ja Kiinaan, koska ei vainoharhaisuudessaan luottanut enää kehenkään. Hoxha jätti jälkeensä sulkeutuneen ja rutiköyhän maan, jossa oli pulaa kaikesta paitsi bunkkereista.
Yhtenä päivänä kävin myös Sarandassa, joka on lähin pieni kaupunki. Kävelin maantien varteen ja kysyin lähistöllä juttelevilta naisilta missä olisi lähin bussipysäkki. Ahaa juuri tässä näin, mitä sitä suotta mitään bussipysäkistä kertovaa merkkiä laittamaan. Saranda oli ihan mukava, mutta onneksi varasin majapaikkani Ksamilista, jossa maisema ja hiekkarannat ovat ihan omaa luokkaansa. Lähtiessä kuitenkin nukuin Sarandassa viimeisen yön, koska bussi Tiranaan (pääkaupunkiin) lähti jo aamulla.
Bussimatka olikin kokemus sinänsä. Kun pikkubussin kuski hurautti moottorin käyntiin ja ”ilmastoinnista” alkoi puskea noin 60 asteista ilmaa, arvelin, että mukaan ottamani kolme litraa vettä ei sittenkään ollut liioittelua. Alle minuutissa olin liimautunut tekonahkapenkkiin. Elämyksen viimeisteli vielä viime hetkellä viereeni rojahtanut rotevammanpuoleinen ukko, joka yritti viritellä keskustelua albaniaksi. Matka Tiranaan on noin 280km, mutta vuoriston ylitys ja tunnin ruokatauko lisäävät matkan kestoa kummasti. Bussimatkasta saikin nautiskella noin viisi tuntia.
Tiranassa majoituin hostelliin ja lähdin kiertelemään kaupunkia. Näin Hoxhan muistoksi pystytetyn betonisen pyramidin ja Skanderbegin aukion, joka oli ehkä ainoa hieman viihtyisämpi alue. Neuvostoliitto-tyylistä pitäville kaupunki on unelmakohde, mutta minua siellä viehättivät lähinnä todella edulliset jäätelöt ja muut herkut. Ruoka oli täälläkin hyvää ja halpaa kuten Ksamilissakin. Oli suorastaan vaikea valita. Arkkitehtuuri sen sijaan oli aika kolhoa ja myytävät tuotteet joko nuhjuisia ja käytettyjä tai italialaisia. Siis sellaisia italialaisia tuotteita, jotka eivät ole menneet Italiassa kaupaksi. Ei siis varsinaisesti mikään shoppailuparatiisi. Yksi ilta ja aamu riittivät hyvin Tiranan kierrokseen. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin varmaan käynyt kansallismuseossa. Se olisi saattanut hyvinkin olla Tiranan mielenkiintoisin kohde, vaikka olikin ulkoapäin valtava betonilaatikko. Ensi kerralla sitten.
Lennot olivat myöhässä ja Suomeen pääsin vasta yöllä, mutta onneksi Niila urheasti ajoi minua hakemaan aamuyön pikkutunneilla. Ja lentojen myöhästymisen ansiosta sain lentoyhtiöltä korvauksia niin paljon, että reissun lennot olivat käytännössä ilmaiset. Nykyään se on joillekin bisnestä auttaa myöhästyneiden lentojen asiakkaita hakemaan korvauksia helposti, vaikka siinä kyllä otetaan välistä aika iso summa.
Reissu oli kyllä kokonaisuudessaan hauska seikkailu ja yksin kulkeminen oli omalla tavallaan rentouttavaa. Uskokaa tai älkää, minulla ei ollut nettiä käytössä kahteen viikkoon, mikä oli ihanaa. Itse asiassa minulla ei ollut välillä edes puhelinta, koska se kastui vuotavan vesipullon kanssa kassissa eikä alkanut heti toimia. Mutta mitä siitä. Minusta on helpointa rentoutua ja keskittyä olemaan siellä missä on, kun netistä ei voi eikä siis tarvitse katsoa yhtään mitään. Kaikkea ei aina tarvitse tarkistaa heti eikä kaikkien maaliman vaihtoehtojen selaaminen tee varmuudella onnelliseksi. Itse ainakin olen onnellisen tietämätön niistä kaikista matkan varrella olleista vielä hienommista nähtävyyksistä, jotka nyt jäivät kokematta ja näkemättä, koska en selannut kaikkia suosituksia ja somekuvia. Olen jopa kuullut, että jotkut paikat eivät sitten olekaan oikeasti niin hienoja kuin instagramkuvat väittävät… Toki jotain olin katsonut kotona etukäteen, mutta suurimmaksi osaksi vain kiertelin, maistelin ja katselin. Ja matkakertomuksen lyhennetty versio on jo näinkin pitkä, joten todistetusti hauskan reissun voi tehdä ilman nettiäkin. Suosittelen kokeilemaan 😊 Tallennuin varmasti lukemattomien turistien lomaselfieiden taustalle, minä katselin suihkulähdettä ja he puhelimen kameraa. Toki otin itsekin kuvia, mutta kun on kamera erikseen, tulee ehkä vähän mietittyä mitä haluaa oikeasti kuvata. Ja mikä tärkeintä, ei ole mitään painetta eikä kyllä mahdollisuuttakaan päivittää kuvia matkan aikana someen.
Albania teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen rosoisella kauneudellaan, alkukesän vihreydellään ja herkullisella ruuallaan. Meri oli yhtä turkoosi kuin kuvissa. Myös mielenkiintoinen historia ja aito albanialainen ystävällisyys saavat minut varmasti vielä palaamaan joskus takaisin näille seuduille. Jospa vaikka Niilakin innostuisi mukaan. Ei sillä, että olisin kyllästynyt jatkuviin ihmettelyihin, että miksi naimisissa oleva nainen reissaa yksin, vaan koska Albaniassa olisi niin paljon nähtävää ja koettavaa myös Niilalle. Grillattu mustekala ei ehkä hänelle ole se vetonaula (kun ei ole vielä maistanut..), mutta lenkkipolut bunkkereineen, melontaretket ja alle kahden euron pizzat ehkä joo 😀
Iina