Valkoista, kylmää ja kaunista
Ylläs on tähän aikaan vuodesta talven ihmemaa, oikea winterwonderland. Myönnetään, että -34 asteen pakkanen vähän nenää kipristeli, mutta samalla korkeapaineen tuottamat pakkaset ovat taanneet upeita kirkkaita päiviä, oranssinpunertavan taivaanrannan iltaisin ja öisin tanssivia revontulia. Revontulet ovat minulla jääneet näkemättä yksinkertaisesti siksi, että nukun öisin. Mutta revontulihälytyksen puhelimiinsa tilanneet turistit ovat kuulemma pompanneet Äkäslompolon jäällä vähän joka yö.
Kuulostaako kuitenkin vähän liian arktisilta olosuhteilta hiihtämistä ajatellen? Ei hätää, sillä ylempänä tunturissa kyllä tarkenee. Y1-hissiaseman tasolla lämpötila on ollut koko ajan -10 asteen tietämillä. Aika ihmeellistä, että voi olla suunnilleen 20 asteen lämpötilaero. Lämpöladuksi kutsutun 3km lenkin lisäksi hiihtämään on päässyt Kellostapulinkuruun ja siitä edelleen Iso-Ylläksen hisseille asti. Samaa reittiä takaisin ja päälle kieppi kolmosta ympäri niin parin tunnin lenkki hujahtaa huomaamatta. Ja kun nyt kelit ovat lauhtuneet, niin täällähän latuja riittää.
Iltalenkki kuun valossa Velhonkodalle. 10km matkalla ei ketään muita ja lumisia kuusia katsellessa voi vain arvailla millaisia maahisia siellä alaoksien alle syntyneessä majassa asustelee. Suorastaan taianomainen tunnelma. Eikä tarvinnut pettyä maisemiin Kukastunturin huipulla tai Kellostapulinkurussakaan. Tavallaan ymmärrän, että moni maksaa mansikoita lumikenkäretkestä Kellostapulin huipulle. Popcorn trees kuulostaa huvittavalta, kuin olisi napattu Candy Crash Sagasta, mutta se on kyllä aika kuvaava nimitys tuntureiden ylimmillä rinteillä sinnitteleville puille. Kuin niiden rungot ja oksat olisi tehty maissinjyvistä ja sitten puff ne olisivat poksahtaneet epämuodostuneiksi valkoisiksi möykyiksi.
Vähän alempana taas korkeat kapeat kuuset näyttävät siltä, kuin ne olisi dipattu kerran pari steariiniin. Siksi kai niitä sanotaan kynttiläkuusiksi. Tai siksi, että ne ovat niin korkeita ja kapeita. Vielä pari dippausta lisää, niin ne olisivat jättimäisiä kirkkokynttilöitä.
Hiihtolenkkien lisäksi pääsin viikko sitten sunnuntaina myös lumikenkäilemään, kun Jenna, nykyään kittiläläinen, hurautti tänne ”naapuriin” retkeilemään. Kylällä lämpömittari näytti -32 astetta, mutta nokkelina tyttöinä valitsimme lähtöpaikaksi hissiaseman parkkipaikan, jossa pakkasta oli vain -11 astetta. Pukeutumisen suhteen emme olleet ihan yhtä fiksuja. No oli meillä kuitenkin mukana reput, joihin saimme sullottua kaikki liiat vaatteet 20 minuutin kävelyn jälkeen 😀
Auringon säteet ylsivät juuri Kellostapulin huipulle, joka oli meillä määränpäänä. Kuvat kertoo paremmin kuin tuhat sanaa, että millaista siellä oli. Paluumatkalla vielä makkaranpaistoa Varkaankurussa ja retki oli aikalailla täydellisen onnistunut 🙂
Nyt sää on siis lauhtunut ja -6 astetta tuntuu melkein kesäkeliltä. Tai tuntuisi, jos ei puhaltaisi niin jäätäviä tuulenpuuskia. Lämpenemisen myötä sää on ollut nyt aika pilvinen ja tunturin huiput ovat sumussa piilossa. Niilan kanssa päätettiin tänään silti hiihtää Kukastunturin huipun kautta, kun siellä on niiiin upeita puita. Siinä vaiheessa olisi voinut hälytyskellot soida, kun latukonekuski oli ajanut usemman kerran harhaan ja peruuttanut takaisin reitille. Huipulla latukoneen jälki teki u-käännöksen. Ei nähnyt yhtään mihin suuntaan olisi pitänyt jatkaa. Meillä oli tarkoitus mennä Kukaksen toiselle puolelle, joten ei kai me nyt siinä vaiheessa aleta kääntymään.
Hitaasti auraten valuttelimme eteenpäin valkoisen keskellä ja tutkimme yksittäisi haaleita latu-uran pätkiä, mitä tuiskulumen väleissä satunnaisesti näkyi. Jyrkemmissä kohdissa vauhti kiihtyi ja jarruttaminen oli hankalaa, koska välillä sukset upposivat pehmeään lumeen, jota oli tuiskuttanut ladulle epämääräisiin kasoihin. Niila heittikin kerran kunnolla naamalleen ja minä perässä (myötätunnosta) peppujarrutuksella samaan lumikasaan. Sanoisin, että siellä tunturissa olisi ollut helppo eksyä. Mutta me ei eksytty, vaan takaisin ajetulle ladulle päästyämme hiihdimme kiireenvilkkaa tv:n ääreen penkkiurheilemaan. Mahotonta tää olympialaisten aika, kun on niin paljon mielenkiintoista seurattavaa. Ja hei onnea Kristalle pronssista! Kova veto!
Täällä siis kelit vaihtelee, mutta mieli pysyy iloisena. Ensimmäinen latukahvilavisiitti käyty ja Tunturijärven munkit herkullisiksi todettu 🙂
Viihdyn erinomaisesti.
Iina