Vantaa-Vöyri-Ylläs
Palataanpa ihan Vantaan SM-kisoihin asti, koska blogiimme ei ole tainnut tässä välissä mitään päivittyä. Taikatempun olivat Vantaalla tehneet, kun muutaman päivän pikkupakkasilla oli loihdittu oikein hyvät kisaladut Hakunilaan. Perjantain aikana valmistui myös verryttelylatu. Tuo on sellainen ponnistus, että vaatii monen lumitykin ja traktorin lisäksi useita yötä päivää uurastavia talkoolaisia, jotka eivät työtunteja laske.
Perjantain parisprintissä hiihdin Elisa Pelttarin kanssa sijalle 13. Hiihto kulki ihan hyvin, mutta finaaliin pääsi vain 12 joukkuetta. Parisprintti on kyllä jotenkin tosi kiva ja kiehtova kilpailumuoto, koska siinä yhdistyy sähäkkyys ja kestävyys mielenkiintoisella tavalla. Saisi olla useammin ohjelmassa, vaikka Suomen cupissa.
Lauantaina 10km vapaan kisaan lähdin luottavaisin mielin. Kolme kierrosta kierrettiin 3,3km lenkkiä ja tavoitteena oli hiihtää nousujohteisesti, mutta kovaa. Väliaikojen perusteella hiihdin kovaa vain vikan kierroksen. En tiedä mikä oli, kun omasta mielestä lähdin kyllä matkaan ihan reippaasti, mutta pystyin silti hiihtämään vikan kierroksen selvästi kovempaa kuin ensimmäisen, jolla se liika puoli minuuttia näytti syntyneen. Lopputuloksissa olin 38., mikä ei kyllä ihan tyydytä.
Niilan kisaa live-väliajoista seuranneet varmaan ihmettelivät mikä kaikkien aikojen niittaus Niilalle kävi vikalla kierroksella. Syy oli rytmihäiriö, joka alkoi jo neljännen kierroksen lopussa. Niilan mukaan tuntui kuin olisi seinään hiihtänyt ja olo oli neljän kohtuu hyvin menneen kierroksen jälkeen yhtäkkiä ihan voimaton. Nyt se kunto sitten loppui, tuumasi Niila ja yritti vielä sinnitellä vikan kierroksen ekaa mäkeä ylös. Mäen päällä kello kertoi, että syke hakkaa reippaasti yli 200, mikä ei ole 178 lukemiin normaalisti yltävälle ihan normaalia. Varmaan joku häiriö sykemittarissa, mietiskeli Niila, mutta hölläsi selvästi vauhtia. Vikat 3km Niila hissutteli maaliin ja hetken huilailun jälkeen olo helpottui. Sykemittarin tallentaman sykekäyrän mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään häiriö, vaan 200-220 sykkeitä oli pompotellut aika monta minuuttia. Hui. Syke oli selvästi jo normaali, mutta ajoin Niilan silti varmuuden vuoksi sairaalaan tutkimuksiin. Mitään ei löytynyt eikä minkäänlaisia vaurioita tullut, joten kyseessä oli siis vain yksittäinen rytmihäiriö, jotka taitavat olla hiihtäjillä aika yleisiä. Nyt kuitenkin luulisi uppoavan kovempaankin kalloon, että toipilaana ei ole asiaa kilpaladuille, ei vaikka olisi tarjolla 15km vapaalla.
Seuraavat päivät keskityimme lähinnä ystävien ja sukulaisten kanssa seurusteluun ja minä kävin siinä ohessa muutaman kevyen lenkin palautumisen edistämiseksi. Kolme kovaa kisaa meinaa olla vieläkin meikäläiselle liikaa. Sen huomasi Vantaan SM-kisojen päätöspäivänä tuskaisen raskaasta yhdistelmäkisasta, josta ei sen enempää kuin että ei tule yhdistelmäkisaa ikävä eli saa minun puolestani poistua kokonaan ohjelmasta.
Tarkoitus oli, että seuraavana lauantaina ajellaan Vöyrille Suomen cupia hiihtämään. Siis minä hiihdän 20km pertsalla ja Niila on huoltaja. Tulikin suunnitelmiin muutos ja perjantaiaamuna kutsu kävi lauantain viestiin. Ei muuta kun illalla auton nokka kohti Vöyriä ja nippanappa perjantain puolella Härmän kylpylähotellille koisimaan.
Aamulla olikin aika kirpsakka keli, kun pakkanen huiteli jossain -15 tietämillä. Tuntui muuten kylmältä noin äkkiseltään. Minulle oli tarjottu ankkuriosuus, joten kahden ensimmäisen osuuden aikana vielä verryttelin ja valmistauduin omassa kuplassani. Laura hoiti aloitusosuuden tapansa mukaan varmasti, Eeva hiihti hyvän toisen osuuden ja tuli vaihtoon viidentenä. Lähdin Ski Jyväskylän Emma Hämäläisen peesiin ja siinä tulin myös maaliin. Oikeastaan tuo 5km osuus oli parasta perinteisen hiihtoa, mitä olen tänä talvena ja ties kuinka pitkään aikaan hiihtänyt. Jaksoin nousut, erityisesti jyrkän haarakäyntinousun hyvin. Saatiin edessä hiihtävät joukkueet kiinni eli jopa voitto oli ihan kosketusetäisyydellä. Sitten Siilinjärvi karkasi ja meitä oli kolme taistelemassa kahdesta paikasta palkintopallille. Loppusuoran alkuun asti näytti hyvältä, mutta Liperin tyttö tuli ohi kuin raketti ja Emma oli jo valmiiksi edellä, joten neljäs sijahan se sitten käteen jäi. Pari sekuntia kovempaa ja olisi voinut tuulella ja hyppiä riemusta. Nyt epäuskoisena nojailin maalissa sauvoihin ja siitä asti olen miettinyt mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta meidän joukkue olisi päässyt palkintopallille. Totuushan on se, että hiihdin kyllä koko matkan ihan äärirajoilla eikä ”olisit hiihtänyt kovempaa” auta. Olisiko jossain kohti voinut taktikoida erilailla? Sukset toimivat erinomaisesti ja niistä olisi ollut vaikea saada lisää hyötyä. No se tilaisuus meni sitten siinä ja ehkä ensi vuonna on uusi mahdollisuus, siis Suomen cupin palkintopallille. Tässä kisassa kun ei ollut maajoukkuehiihtäjiä mukana, niin joukkueet olivat huomattavasti tasaväkisempiä kuin esimerkiksi tulevassa kevään SM-viestissä. Ei kannattaisi enää murehtia, mutta pyöriipä tuo vain mielessä.
Sunnuntain 20km pertsalla olikin sitten taas sinnittelyä. Ei näköjään kahtakaan kisaa meinaa jaksaa. Tai saattoi syynä olla myös kotimatkalla kurkkuun muuttanut kaktus. Illalla olo oli tukkoinen ja kurkku kipeä. Eli kaiken järjen mukaan tauti oli päällä jo aikaisemmin, oireet vain tulivat adrenaliinin häivyttyä. Onneksi tuota kesti vain vajaan viikon verran ja nyt olo on jo hyvä.
Ja sitten ilonaiheita: Viisi viikkoa, joista vielä edessä neljä, Ylläksen tuntureiden ja täydellisten latujen äärellä. On toki hieman työtuntejakin, mutta myös aikaa hiihtää ja rakentaa kunto niin hyväksi, että se kestää kevään kahden kuukauden kisarypistyksen. Onhan tätä talvea vielä puolet jäljellä ja keväällä SM-kisoja, Suomen cupia, Lapponiaa vain muutamia mainitakseni. Vaikka melko kokenut ylläksenkävijä olenkin, niin kyllä nämä ladut ja maisemat aina innostavat ja sykähdyttävät ja pidempikin lenkki hujahtaa ihan hetkessä. Ylläs on ykkönen ei siitä mihinkään pääse 🙂
Iina