Katso ympärillesi

Katso ympärillesi

Kävelin Citymarketin käytävällä kohti vihannesosastoa pohtien valintaa jääsalaatin ja Kartanon salaatin välillä. Molemmat olisivat tarjouksessa. Hmm. Jo vähän kauempaa huomasin noin neljävuotiaan tytön, joka kurkkasi välillä hyllyjen välistä, pyörähti käytävällä hätääntyneen näköisenä. Lähempänä näin kyyneleet poskilla ja kuulin hiljaset ”äitiii”-niiskaukset. Kysyin lapselta onko äiti hukassa ja olihan se. Ehdotin, että kurkataan yhdessä tuosta vihannesosastolta. Kun ei äitiä näkynyt, niin käännyimme takaisin ja etsin katseellani myyjää. Kyllä se äiti kuuluttamalla löytyy. Hetken kassoille päin käveltyämme tyttö kiihdytti vauhtia. Siellä näkyi isoveljen Batman-pipo. Seurasin perässä. Siellä äiti tosiaan hypisteli vielä vaateosastolla vieressään ostoskärryt, joissa pieni lapsi voi istua auton sisällä. Tyttö pyyhkäisi kyyneleet ja pujahti autokärryyn sisälle sen näköisenä, että mie missään oo seikkaillu. Äiti komensi veljeä pysymään mukana ja lähti työntämään kärryä. Hän ei ollut edes huomannut, että sieltä oli matkustaja puuttunut pitkän aikaa. Olin pysähtynyt vähän matkan päähän seuraamaan tilannetta ja en vaatimattomuuspuuskassani sanonut mitään. Jälkeenpäin mietin, että olisi ehkä äidin ollut hyvä tietää. Hämmennyin myös muiden ihmisten välinpitämättömyydestä. Minua ennen tytön ohi kulki monia ihmisiä ja eräät pysähtyivät tutkimaan jotain ihan parin metrin päähän. He vain vilkaisivat ja hymähtivät.

Kuvitelkaa miltä tuntuisi yltää aikuisia napaan ja harhailla jättimäisessä hypermarketissa. Itsekin joskus ahdistun niillä loputtomilla käytävillä (ja ilman houkuttelevaa kasvisosastoa kävisinkin varmaan vain pienemmissä kaupoissa). Eikö ihmiset oikeasti nähneet ja kuulleet, että tytöllä oli hätä, vai oliko liian kiire? ”Ei kuulu minulle”, saattoi ajatella joku tai että ”äiti on varmaan jossain ihan lähellä, ei kehtaa puuttua”. Kehtaaminen tarkoittaa täällä pohjoisessa viitsimistä, mutta kuinka vaan asian kääntää, niin en ymmärrä mitä siinä häviää, jos vaikka kysyy mikä on hätänä.

Kesällä 2015 (sillon, kun viimeksi Rovaniemellä oli hellettä) seurasin elokuussa uimarannalla alakouluikäisten tyttöjen touhuja. Kaksi tytöistä tyhjensi kolmannen tytön vesipullon maahan ja heitti pullon jokeen. Sen jälkeen joessa kasteltiin vaatteita ja pyyhe ja ne heitettiin hiekalle. Kun kiusaajat lähtivät sivummalle, uskalsi kolmas tyttö hakea tavaransa takasin. Ranta oli täynnä ihmisiä, mutta kukaan ei näyttänyt edes paheksuvaa ilmettä. Lähdin toiselta puolelta hiekkarantaa jututtamaan tyttöjä. Sanoin, että näin mitä tapahtui ja se näytti kiusaamiselta. Kaikki kolme tyttöä keskustelivat tilanteesta avoimesti ja olivat melkein helpottuneen oloisia. Kiusaamisen syyksi selvisi, että ”tuo aina kattoo meitä koulussa sillee oudosti”. Tein selväksi, että mitkään katseet ei oikeuta toisen omaisuuden tärvelemiseen ja että toisia pitää kohdella kunnioittavasti, vaikkei olisikaan parhaita kavereita. (Ehdotin myös opettajan puoleen kääntymistä, mutta ope ei kuulemma tee mitään.) En tiedä muuttuiko tilanne miksikään, mutta ainakin he huomasivat, että aikuinen näkee ja puuttuu törkeään käytökseen, ainakin joskus. Auringonotto jäi vähän vähemmälle kuin olin suunnitellut, mutta puuttuminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta, suorastaan itsestäänselvyydeltä. Olisi ollut vaikea rentoutua tietäen, että kukaan ei tee asialle mitään. Muiden ihmisten rentoutumista tapahtumat eivät näyttäneet häiritsevän. Nehän on jonkun muun lapsia.

Ehkä opettajanvaistot automaattisesti vangitsevat silmäni lasten ongelmiin. Välillä on vaan sellanen olo, että monilla ihmisillä on jotkut virtuaalilasit ja ne ei näe mitä ympärillä tapahtuu oikeasti. Tai ollaan oman onnensa seppiä vähän liian kanssa. Onneksi tiedän, että on myös monia ihmisiä, jotka uskaltaa välittää. Mutta miksi on niin nolo kysyä tarvitseeko joku apua? Minä olen ainakin niin kiitollinen niistä kerroista, kun itse olen tarvinnut apua ja sitä saanut ihan ventovierailtakin ihmisiltä, että en voisi kuvitella kääntäväni selkää vastaavissa tilanteissa.

Edellä kertomissani tilanteissa en saanut minkäänlaista kiitosta, mutta se ei olekaan tärkeintä. Tärkeintä on, että tietää toimineensa parhaan tietämyksensä mukaan, vähentänyt pahaa ja/tai lisännyt hyvää. Pienelläkin teolla voi olla iso merkitys. Ja kaikilla on aikaa pieniin tekoihin. Jos ei meinaa olla, niin kannattaa kokeilla älypuhelimen sulkemista, ympärilleen katsomista ja ihmisille puhumista.

Terveisin,

Huolestunut Iina-ope