Viides, neljäs, kolmas, toinen ja ykkönen
Pakko lisätä tähän alkuun vähän tunnelmia tältä päivältä (keskiviikolta 1.3). Kirjoitin jutun jo alkuviikolla ja käsittelin lähinnä Napapiirin hiihtoa, mutta tänään oli niin ikimuistoinen hiihtopäivä, että tämä lisäys on ihan ymmärrettävä. Nimittäin IIVO NISKANEN minkä teit!!!!! Tuli vähän sellanen olo, että olis sittenki pitäny lähteä Lahteen paikan päälle kisoja kattomaan. Kotisohvaltakin pystyi kuitenkin aistimaan sen uskomattoman tunnelman, joka Lahdessa virisi kun Iivo sivakoi hallitun ja helpon näköisesti voittoon. Maaliin tulosta kyllä näki, että oli siinä kuitenkin saanut aika rivakasti laittaa suksea toisen eteen, kun ovat nuo norjalaisetkin aika vikkeliä. Näin itsekin hiihtäjänä on niin upeaa nähdä miten toisen kova työ palkitaan ja unelmat toteutuu. Muillekin suomalaisille, erityisesti Mustille, toivoimme tosi kovasti onnistumista ja hyvinhän nuokin hiihtivät. Kultamitalin loisteessa muut hienot suoritukset vaan tuppaavat jäämään varjoon. Mutta onhan Iivo kyllä kaiken hehkutuksensa ansainnut. Vähän lattealta tuntuu kaiken tämän jälkeen palata Napapiirin hiihdon tunnelmiin, mutta kertoilen nyt jotain kuitenkin.
Sunnuntaille osui sitten se tämän vuoden eka kunnon pakkaspäivä. Juuri kun meillä ja monella muulla oli ohjemassa Napapiirin hiihto. Täytyy kyllä nostaa hattua heille, jotka sisukkaasi puskivat nihkeässä pakkaslumessa 100 kilometriä, me sen sijaan tyydyimme vain puoleen siitä eli 50 kilometriin. Aamulla pakkasta oli -20 astetta ja lähtöhetkelläkin vielä -17 astetta. Vaatetta pyntättiin sitten sen mukaan eli tavallinen kerrasto, tuulikerrasto ja lämppäri tuntui aika sopivalta yhdistelmältä. Siihen vielä lämmin pipo, pari buffia, rukkaset ja monon lämmittimet niin uskalsi jo lähteä stadionin viimaan odottelemaan lähtölaukausta. Oltiin siellä mukana trikoillakin, mutta pukuhuoneen kommenttien perusteella kylmähän niissä varusteissa tuli. Ja 50km palelua ei tunnu kovin houkuttelevalta ajatukselta.
Jostain syystä mulla ei vatsa tykännyt tästä raakalaismaisesta riepottelusta. Heti alusta asti tuntui, että kohta mä oksennan. Normaalisti olin syönyt ja valmistautunut, mutta ehkä olematon verryttely yhdistettynä kovaan pakkaseen ei toiminut mulla. Muutaman kilometrin sinnittelin Inkan peesissä, mutta sitten tuntui viisaammalta luovuttaa ja kokeilla josko hetken himmailu kohentaisi oloa. Ei kohentanut, joten päätin hakea viimeiseltä 40 kilometriltä muita hyötyjä, kuten lihaskestävyyden kehittämistä ja väsyneenä tekniikkaan keskittymistä. Jo nyt voin sanoa, että se oli ainoa oikea ratkaisu. Napapiirin hiihto, niin mukava tapahtuma kuin se onkin, niin ei ole minun kauden päätavoitteeni. Jos 50km ahdistaa väkisin ja sekoittaa mahan ihan kunnolla (nihkeän lumen aiheuttamista tukkoisista lihaksista puhumattakaan), kestää palautumisessa ihan liian kauan. Vuorovedolla sitten hiihdeltiin maaliin erään kuntoilijamiehen kanssa ja sijoitus 2. naisten sarjassa. Tulihan siinä harjoteltua ryhmähiihtoakin, joten ei se turha reissu ollut. Inka hiihti ylivoimaiseen voittoon ja rehellisesti sanottuna tuskin olisin Inkaa voittanut tänään, vaikka olisin ihan hyvävoimainen ollutkin. Varmaan olisin roikkunut pidempään mukana, mutta Inka on kyllä näillä pitkillä matkoilla aika kova luu.
Niila ei uskaltanut lähteä kisaan ihan ykkössuksilla reitillä olevien lukuisten tienylitysten takia (kuten en minäkään) ja joutui miesten kärkiporukan vauhdissa aika tiukille. Täpärästi neljänneksi jääneenä saattoi hieman jossitella suksivalintaa, mutta muuten itse fyysinen suoritus antoi jo viitteitä paremmasta kulusta.
Inka siis sunnuntaina ykkönen (voitto kuitenkin perheeseen), meikäläinen kakkonen ja Niila neljäs. Mistä ne kolmas ja viides sija oikein tänään tulivatkaan. No Lahesta tietenkin! Oman hiihdon jälkeen kiiruhdimme totta kai pikavauhtia seuraamaan MM-hiihtoja kotisohvalle. Naisten parisprintin viidettä sijaa pidän pienoisena pettymyksenä, koska suomalaiset on ollu siinä aina niin kovia. Totta kai me toivottiin ihan hulluna, että Aikku ja Kepa venyy tärkeässä paikassa ja Aikku saikin ajoittain kanavoitua päättäväisyytensä ihan kelpo vauhdiksi. Etukäteen puhuttiin jopa varmasta mitalista, että kuka nyt sitten siihen varman mitalin matkalle pääsee homman hoitamaan. Toistaiseksi hiihtourheilua ei ainakaan minun tietojeni mukaan ole käsikirjoitettu. Mikään mitali ei ole varma. Se tuli selväksi viimeistään miesten kisassa.
Anteeksi seinänaapurit. Sen huutamisen selittää into, hurmio ja raivo. Kolmas sija on toki upea saavutus sekin, mutta kaikkeen hiihtotietämykseeni nojaten voisin väittää kultamitalin jo melkein olleen Mustin ja Iivon kaulassa. Jakaja oli jo melkein päästämässä irti, mutta vetäisi sen sittenkin pois. Harmittaa ihan vietävästi. Arvokisoista mulla ei ole kokemusta, mutta jos nyt alkajaisiksi vaikka oma pahin pettymys kertaa sata. Jotain sen suuntaista varmaan kyseisten hiihtäjien päässä liikkui. Minun tulkintani tästä dramaattisesta tilanteesta on se, että Iversen ei tehnyt sitä tahallaan. Ei kai hän nyt harkiten aiheuttaisi kolaria, jossa itsekin kaatuu. Mutta hänen vika se ehdottomasti oli, erittäin erittäin erittäin valitettava tilanteenlukuvirhe. Tarkoitus oli vaihtaa sisäkaistalle ennen Iivoa. Iivo vain tuli niin kovaa ja ehti aloittaa siirtymisen ensin, Iversen toimi liian myöhään ja kaikki tapahtui suunnilleen sekunnissa. Vielä kerran: Mitali ei ole koskaan varma. Mutta jos joku on varmaa niin se, että, molemmat yrittivät parhaansa. Seurauksena Mustille ja Iivolle kullan (tai hopean) sijasta pronssia ja Suomen kansa voi kertoa tuleville sukupolville Juha Miedon sadasosatappion lisäksi legendaarisen tappiotarinan Lahdesta 2017, kuinka maitohapon kangistama norjalainen murskasi hoipertelullaan suomalaisen kultaunelman viimeisessä kaarteessa.
Suomen kansan katkeruudesta huolimatta Iversenkin ansaitsisi edes hippusen myötätuntoa. Miettikää mikä tilanne hänelle. Menettää ensin ylivoimaisen johtoaseman ja sitten katastrofaalisen munauksen seurauksena kokonaan mitalin. Se ei näytä hyvältä Norjan valmennusjohdon silmissä eikä kyllä tässä tapauksessa suomalaistenkaan silmissä. Tuo oli suunnilleen pahin moka mitä norjalainen hiihtäjä voi tehdä. Sydämeni pohjasta toivon kuitenkin, että nuori norjalainen selviää tästä, ottaa opiksi ja kääntää katseen tuleviin koitoksiin, vahvempana ja viisaampana. Tehtyä kun ei saa enää tekemättömäksi. (Marthe Kristoffersenilta meni vuosikausia Liberecin MM-viestin ankkuriosuuden epäonnistumisesta toipumiseen.)
Siinä oli sekalaisessa epänumeerisessa järjestyksessä mieleen painuneet sijoitukset 1-5 sunnuntailta. Tältä päivältä jäikin mieleen pelkkä ykkönen 🙂 Toiset näistä muistetaan vielä pitkään. Ja toiset unohdetaan tai ainakin yritetään unohtaa. Itse muistin maanantaiaamuna sängystä noustessa erittäin hyvin edellispäivän 50 raskasta kilometriä. Himmailusta huolimatta jaloissa painoi. Meidän pakkaseen jäikin maanantaina Ben&Jerry -jäätelön kokoinen aukko. Palautumisen nopeuttamiseksi 🙂
Iina
P.S Pakkasta lukuun ottamatta sää oli sunnuntaina upea. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta koko päivän. Sääennustetta tutkiessa ei ole lähipäivissäkään valittamista. Käykäähän ihmiset hakemassa ilmaiset d-vitamiinit keväthangilta!