Finnmark
Paljon mahtuu pariin viikkoon. Toissa viikolla Niila oli siis kalareissulla Nuorgamissa Sahamiehen Jussin kanssa. Jollain saattais olla joku kynnys lähteä vihkipappinsa kanssa viikoksi kahdestaan erämaahan, mutta en kyllä epäilly hetkeäkään, etteikö noilla kahella olis hauska reissu. Ja olihan niillä. Kuulin myös, että porokämpän hämärtyvässä illassa oli pidetty jokunen parisuhdelento, esimerkiksi kuuntelemisen taidosta, ja sehän oli siis Niilalle aika passeli, koska minä taidan joskus puhua aika paljon 🙂 Mut Niila saa kirjottaa ihan itse kalastusaiheisen jutun, koska minä osallistuin siihen reissuun vain noin vuorokauden kävelemällä yhteensä 13h (auton ja porokämpän välin edes takaisin sekä järvelle, jonka nimeä emme mainitse) ja seurailemalla kyseisellä järvellä näiden kahden ”kalastusnäytöstä” 6h pitkälle yöhön. Joten siis Niila kertoo siitä viikosta itse lisää.
Tämän salaisessa kalapaikassa vierailun jälkeen me Niilan kanssa suunnattiin autolla Norjaan. Minulla tietty kauhea hinku Jäämerelle ja ehdittiin sitä vilaukselta illalla nähdäkin ennen kuin sitten leiriydyttiin tunturiylängölle. Teltta pystyyn, eväät esiin ja ruuan jälkeen nukkumaan. Ei tarvinu makuupussissa kauan pyöriä. Kyllä nukutti. Tiistaista lauantaihin me sitten kierreltiin autolla jäämerenrantoja ja tunturiylänköjä. Löytyi mahtavia nousuja rullahiihtoon ja kyllä siellä on polkujakin juostavaksi.
Niila yrittikin ehdottaa yhdelle päivälle 50km juoksulenkkiä. Kääntöpaikalla olisi ollut henkeäsalpaavat maisemat 200m korkealta kalliojyrkänteeltä jäämerelle, mutta veikkaisin, että olisi siinä henki jo salpautunut matkalla sinne. Oli sen verran vaativaa tunturimaastoa ja opastaulun mukaan yöpyminen sillä reitillä on aivan välttämätöntä. No se retki jäi ensi reissulle.
Kun Niila oli kalastanut jo viikon tunturissa niin nyt oli mun vuoro virvelöidä. Norjassahan saa kalastaa virvelillä Jäämeressä ilman mitään lupia. Osoittaakseni Niilalle kalastustaitoni, nappasin ehkä noin kymmenellä heitolla viisi kalaa!
No kaksi niistä oli ihan pieniä, suunnilleen vieheen kokoisia sinttejä, mutta melkein joka toisella heitolla kiinni iski ihan kunnon kokoinen seiti! Niila ehti just just perata edellisen, kun piti taas olla merilevän peittämillä rantakivillä kauhomassa saalista haaviin. Kolmen jälkeen piti lopettaa, kun pitäähän saalis jaksaa syödä.
Reissun kohokohta mulle olikin seitien grillaus jäämeren rannalla ilta-auringossa. Nuotiopuut sai helposti kerättyä meren rannalle heittämistä hylkypuista. Jostain kumman syystä juuri siihen rannalle ei edes tuullut yhtään. Kalan maustoin suolalla ja sitruunapippurilla. Lisukkeena oli folionyyteissä perunaa, sipulia ja tomaattia.
Ja ainiin, olihan meillä alkupalatkin. Nimittäin sinisimpukoita, jotka keräsin laskuveden aikaan rantavedestä.
Hetken mietin, että onko nää nyt niitä samoja mitä kaupastakin saa, mutta päätin kokeilla. Suola-sitruunapippuri-vedessä keitettynä ne maistui ihan älyttömän hyvälle. Ja nehän oli just niitä samoja mitä kaupastakin saa. Vaan tuoreempia ja parempia. Ollaanko tosissaan niin vieraannuttu luonnosta, että kaupasta uskallan kyllä simpukoita ostaa (tosin en osta kovin usein), mutta kun niitä näkee meressä niin pitää miettiä uskaltaako syödä! Jokuhan ne kaupankin simpukat on merestä keränny. Oli siis uskomattoman herkullinen, runsas ja tunnelmallinen meriateria meillä. Tuli sellanen olo, että tää se on elämää! 🙂
Ja sitten löydettiin vähintääkin yhtä tunnelmallinen telttapaikka, josta oli huikea maisema merelle. Noin pohjoisessa yöt ei vieläkään ole täysin pimeitä, joten meri ja rannan sekä saarien silhuetit näkyivät upeasti.
Noille seuduille me palataan vielä. Olis aika täydellistä hiihtää siellä kesäkuussa tunturiylängöllä aamupäivisin hangilla ja iltapäivän auringossa rullilla rantatiellä. Saapas nähdä toteutuuko ensi kesänä sellanen reissu. Ainakin loistava kalapaikka on nyt tiedossa, joten ruuasta se ei ainakaan jää kiinni 🙂
Välillä kävi kyllä mielessä, että pitääkö jo elokuussa lähteä ehdoin tahdoin palelemaan, kun lämpötila pysyi tiukasti alle kymmenessä ja mereltä puhalsi aikamoinen viima. Päällä oli niin paljon vaatetta kun vaan coretexien alle mahtui: Kaksi pitkähihaista paitaa, villapaita, coretextakki, kerrastonhousut, juoksuhousut, coretexhousut, sukat, villasukat, buffi, pipo ja hiihtohanskat. Yöllä ei onneksi palellut, kun pääsi telttaan tuulensuojaan. Vaikken ole itsekään missään tropiikissa tottunut elämään niin ihailen kyllä niiden ihmisten sitkeyttä, ketkä asuu noilla tuulisilla Pohjois-Norjan rannoilla ja tuntureilla. Siellä ihan Euroopan mantereen pohjoisimmassa nipukassa (Nordkapp on saari, eikä käyty siellä) Mehamnissa, Gamvikissa ja Berleåvgissa asuu oikeasti ihmisiä, siellä on koulut ja kaupat ja tietty kalasatamat.
Ihmiset voi elää niin monella tavalla, toiset ei mene todellakaan sieltä mistä aita on matalin. Meren poukamissa ja tunturiylängöillä oli myös vaikka kuinka paljon norjalaisten mökkejä. Monelle tunturimökille ei näyttänyt pääsevän autolla edes lähelle, vaan kottikärryillä piti työntää tavaroita vaikkapa 1km tai jopa enemmän. Varmaan kaikki mökit ei edes näy tielle. Norjalaiset ei todellakaan karttele luonnossa liikkumista ja ääriolosuhteita. Loppujen lopuksihan se on asenne- ja pukeutumiskysymys. Takaisin Rovaniemelle ajellessa tuntui, että ollaan jo niin etelässä. Todellinen arktinen pohjoinen on jossain monta sataa kilometriä pojoisemmassa.
Uutta näkökulmaa ja loistavia harjoittelumaastoja löysimme ja emmehän toki jättäneet Therese Johaugin rakastamaa herajuustoakaan maistamatta. Outo karamellinmakuinen ruskea muovailuvahaköntti sanoisin 🙂 Norja ei ehkä kuulosta heti niin eksoottiselta matkailukohteelta, mutta kahdeksan kertaa siellä käyneenä voin sanoa, että se on ehdottomasti käymisen arvoinen maa. Ja niin lähelläkin vielä. Käykää siellä kurkkaamassa, että mistä ne norjalaiset hiihtäjät on tehty.
Nautitaan vielä yli kymmenen asteen lämpötiloista, mutta lokakuussa saa jo pakkasetkin tulla.
Iina