Kuntokartoitus ja sitten kohti pohjoista
Heinäkuu ja elokuun alku takana ja paikallaan oli viikon kevennys. Siinä oli hyvä paikka piipahtaa Etelä-Suomessa moikkaamassa ystäviä ja siihen oli varattu aika myös mattotestiin Pajulahteen.
Poltteli jo käydä mittaamassa kesän treenien vaikutus valvotuissa vakio-olosuhteissa. Sitä mattotestiä aina jotenkin jännittää kyllä eri tavalla kun muita testejä tai kisoja. Varmaan syynä on se maton armottomuus, että palautuksia on turha haikailla ja maalia ei näy. Jos alku ei kulje helpolla niin pieni ääni kuiskuttaan jossain takaraivossa, että tämä tästä vaan kovenee ja jokainen hieman liian raskas hengenveto tallentuu tietokoneelle epätoivotunmallisena käyränä. Mattoa ei voi huijata. Kulma nousee, vauhti kovenee ja kello käy niin kauan kuin urheilija jaksaa. Maaliksi ei voi ajatellakaan sitä, että lopettaa yhtään aikaisemmin kuin viime kerralla, mutta toisaalta testi loppuu kuitenkin jossain vaiheessa urheilijan ”luovuttamiseen”. En ole vielä kuullut, että kukaan olisi mattoa voittanut. Fyysiset rajat tulee tietty jossain vaiheessa vastaan, mutta ennen sitä aivot lähettää viestiä, että nyt kannattais jo lopettaa, ei tunnu hyvältä ja LOPETA HULLU! Siihen pitääkin olla vastaukset valmiina, että osaa itselleen perustella miksi mun kannattaa jatkaa.
Meidän testitulokset oli vähän kaksijakoiset. Mulla kulki paremmin kun koskaan ja oma ennätys kyllä lämmitti mieltä. No paljonko millit? 64, mitä sitä nyt salailemaan. Vielä on töitä tehtävänä, mutta jos lokakuussa testiin päästään niin parannetaan tuota sitten lisää. Myös pk-alueella oli tapahtunut kehitystä, mikä on erityisen tärkeää jatkon kannalta. Pohjat pitää olla kunnossa, että siihen voi sitten päälle rakentaa. No, Niila ei ollut omaan tulokseensa tyytyväinen, koska jäi vähän viime vuotisesta. Toisaalta monen viikon kova harjoittelu saattoi vielä näkyä tukkoisuutena ja väsymyksenä. Ylävartalon kehittynyt lihaskestävyys ei myöskään näy tässä testissä, kun pääasiassa jaloilla mennään.
Tästä eteenpäin treenit jatkuu, mutta ei pelkästään kotona. Niila suuntaa ensi viikoksi Nuorgamiin Kaldoaivin erämaahan kalastamaan ja minä seuraan perässä lauantaina. Niilalla on siis ohjelmassa vaellusta ja toivottavasti myös käsivoimia koetellaan, kun niin isoja taimenia täytyy kiskoa rannalle. Ja kyllä tuo kalastus muutenkin kuulostaa jo ihan urheilulta kun kilometritolkulla patikoidaan ympäri tunturijärviä ja uuden taistelujarrulla varustetun virvelin kanssa väsytetään saalista. Samalla se reissu on myös henkisesti rentouttava, kun ei voi käyttää puhelinta ja nettiä. Siellä elämä on yhtäkkiä kovin yksinkertaista.
Tarkoitus on siitä jatkaa vielä Norjan puolelle treenaamaan. Kuvitelmissani loikoilen treenin jälkeen coretextakki auki vuoren rinteellä, katselen jäämeren taa laskevaa aurinkoa ja hengittelen suolaista raikasta meri-ilmaa. Siemailen pullosta kivennäisvettä ja vieressä kaasukeittimellä porisee iltaruuaksi taimenkeitto. Ja tietysti Niila siinä vieressä 🙂 Ei tuo mitenkään epärealistinen suunnitelma ole, mutta saa nähdä hämmennelläänkö sittenkin pussipastaa teltan eteisessä sateen ropistessa. Tunnelmallista se on sekin 😀
Tarkkoja reittisuunnitelmia meillä ei vielä ole, mutta joka tapauksessa käydään jäämerellä, viime näkemästä onkin jo aikaa. Kuvittelen myös marssivani sinne rohkeasti uimaan niin kuin aina ennekin, vähintään kerran reissun aikana. Ehkä myös jonkun simpukan kuoren saatan rannalta poimia. Kymmenenvuotiaana minulla oli kenkälaatikko, jota enempää ei saanut kerätä aarteita mukaan. Oli siinä priorisoimista! Kumpi nyt on arvokkaampi: ehjänä säilynyt merisiilin kuori vai kuningasravun saksen osa? Onneksi nyt mulla on Niila apuna pähkäilemässä näitä vaikeita valintoja ja aikuisena ihmisenä saan varmaan vähän luistaa kenkälaatikkosäännöstäkin.
Miten sen nyt ottaa, onko tämä loppukesää vai alkusyksyä? No joka tapauksessa toivotamme kaikille hyvää syksykesää ja hei huomaatteko jo pieniä merkkejä ruskasta?Siitä sen syksyn tulon tunnistaa!
Iina