Kontrastia ja kipinää

Kontrastia ja kipinää

Loma ja hiljaiselo on vietetty ja harjoittelua on nyt reilu kaksi viikkoa takana. Näissä 15h+20h viikoissa onkin aikalailla toukokuun harjoittelu, sillä kuun alkuosa meni aivan toisenlaisissa merkeissä. Niila jo kertoikin pilkkireissustaan Nuorgamin erämaahan, mutta minä halusin lämpimään. Olihan kesäkelejä jo odoteltu 22 kuukautta. Maanantaina varasin lennot, keskiviikkona pakkasin rinkan ja torstaiaamuna lähdin. Edessä kaksi viikkoa omatoimimatkailua yksin Sisiliassa.

Joku siellä ajattelee, että järki hoi älä jätä. Yksin Sisiliaan mafiosojen armoille ja vielä Istanbulin kautta Turkish airlinesin koneella. Lentoyhtiö tarjosi kuitenkin niin hyvät kolmen ruokalajin ateriat joka lennolla, että heti Helsingistä lähtiessä pääsin lomatunnelmaan ja muutenkin palvelu oli hyvää. Mafiosotkaan eivät minua häirinneet. Taas yksi osoitus siitä, miten ennakkoluuloisia me ollaan ja usein ihan turhaan.

Catanian kentälle laskeuduttaessa kurkottelin käytäväpaikalta ikkunaan päin ja siellähän se Etna näkyi, kohosi Catanian kaupungin takana jättimäisenä muumin mörkönä niin kuin kunnon tulivuoren kuuluukin. Passin tarkastuksessa kesti ja kesti, kun kaikki vähänkään italialaista tummemmat ihmiset esittivät virkailijalle passejaan, matkustusasiakirjojaan, henkilökorttejaan ja selostivat matkansa tarkoitusta. Varauduin myös vakavaan keskusteluun, mutta minun passia vilkaistiin alle sekunti ja viitattiin jatkamaan matkaa. Kyllä on suomalaisen hyvä matkustaa.

Kelit olivat kesäiset, mittaria kertaakaan näkemättä arvioisin varjolämpötilaksi joka päivä 20-25 astetta. Merivesi oli vielä viileähköä, mutta mielestäni aivan uimakelpoista, kun on tottunut Ounaskosken uimarannalla pulahtamaan. Siis aivan lämmin sortsi- ja toppikeli. Italialaiset itse pukeutuivat pitkiin housuihin ja toppaliiviin, joko tyylisyistä tai sitten ne odottelee vaan sitä oikeaa kesää (+40 astetta).

Catania on suurin kaupunki sillä puolella Sisiliaa. Turistikartan avulla löysin hostellini ja suunnistin melko onnistuneesti parina päivä ympäri keskustaa. Lyhyesti kuvailtuna Catania on viehättävästi ränsistynyt kaupunki. Se on täynnä vanhoja kirkkoja, palatseja ja palatsimaisia kortteleita, joita katsellessa voi kuvitella niiden loistokkaat päivät. Vaikka rakennukset on jo vähän rupsahtaneita, niin arvostan ihmisiä, jotka ovat joskus halunneet nähdä vaivaa kauniiden yksityiskohtien takia. Kyllä hieman ränsistynyt kaunis palatsi on edelleen hienompi kuin uudet harmaat laatikot.

Etnasta lumoutuneena päätinkin lähteä sinne jo heti toisena kokonaisena matkapäivänä. Edellisenä päivänä olin tutustunut rannalla Espanjalaiseen mieheen, joka myös oli menossa Etnalle. Paikallisbussilla matka näytti kestävän lähes kaksi tuntia, vaikka matkaa ei ollut kuin jotain 40km. Syy selvisi reilun puolen tunnin ajon jälkeen, kun pysähdyimme pieneen kylään. Puolen tunnin aamiaistauko! 😀 Perille päästiin (1900metriin) ja kustannussyistä lähdettiin kävellen kohti huippua. Gondolihissin ja jeeppikyydin yhdistelmääkin olisi ollut tarjolla, mutta ei kai sellaisia kilometrin korkeuseron takia tarvita.

Oli kyllä upea ja erikoinen paikka. Etnan viimeisimmästä purkauksesta ei ole kovin montaa vuotta ja kaikki rinteet olivatkin mustan laavan peitossa. Ihan huipulle ei saanut mennä lumen takia (Etnan huippu on yli 3000m), mutta toiseksi ylimmiltäkin kraatereilta avautui huikea maisema: joka puolelle levittäytyvät laavarinteet, vehreät viljelysmaat ja lopulta välimeri. Kraateriden seinämistä nousi savua ja rikki ja muut aineet ovat värjänneet osan kraatereiden laavakivistä punaisiksi ja keltaisiksi. Epätodellinen paikka.

Ilmeisesti tarvitsin palautuksen todelliseen maailmaan. Alastulon alkuvaiheessa väistin laavasorapolulla vastaantulijaa ja siitä, lähes paikallaan seisoessa, sora luisti alta ja horjahdin hieman. Laavasora vain hipaisi säärtä, mutta tulos oli aika ruma. Laavakivet ovat nimittäin ihan älyttömän rosoisia ja teräviä! Koko sääri oli veressä ja polvessa ja kankussa pienemmät naarmut. Ja lähimmälle hissiaseman vessalle tunnin kävelymatka. Mutta nyt selvisi espanjalaisen seuralaiseni tarkoitus. Hän oli nimittäin kompastunut Napolissa johonkin kuoppaan aiemmin viikolla ja polveen oli tullut syvä haava. Ja nyt, siellä Etnan tuulisella rinteellä, hän kaivoi repustaan kaikki mahdolliset haavanhoitotarvikkeet, joita kanteli mukanaan polvea varten, ja viidessä minuutissa jalkani oli puhdistettu ja paketoitu! Ja ohi kulkija antoi vielä pienen laastarin kankkuun.

Kyllä kaikki järjestyy. Kyllä hätä keinot keksii. Ei kysyvä tieltä eksy. Tällä matkalla piti vaan luottaa näihin, vaikkei mitään varsinaista hätää missään vaiheessa ollutkaan. Ihmisiä ne on joka puolella maailmaa ja lopulta aika samanlaiset ajatukset. Sisilialaiset on vielä ehkä keskivertoa ystävällisempiä ja vieraanvaraisempia. Kun vaan uskalsi kysyä, niin varmasti sai apua ja neuvoja.

Seuraavista kohteista vähän lyhyemmin. Taorminassa vietin pari yötä ja kävin alhaalla rannassa Isola Bellaa ihailemassa. Kaupunki on siis jyrkän rinteen päällä ja useimmat turistit kulkevat rantaan gondolihissillä. Minä tietysti päätin kävellä ja löysinkin oikein opastein varustetun polun, joka tosin oli ollut käytössä viimeksi ehkä kymmenen vuotta sitten. Murentuneilla tiiliportailla, kaatuneiden puiden välissä ja itseni korkuisessa pöheikössä kaktusten väleissä taiteillen pääsin lopulta rantaan ja Isola Bellalle. Kaunista. Ei voi muuta sanoa.

Siracusassa kävin vain päiväseltään matkalla Notoon. Siracusa on täynnä historiaa, jopa antiikin kreikkalaisten rakentamia juttuja. Sehän on ollut joskus antiikinkreikan kaupunkivaltio. Myös Notossa tunnelma syntyy vanhoista kauniista rakennuksista. Notosta tein päivän retken pyörällä merenrantaan 20km päässä olevaan Marzamemin kalastajakylään. Pyörä oli kehno, mutta sitä ei ehtinyt ajatella, kun silmänkantamattomiin ulottuvat sitruuna-, appelsiini-, mandariini- ja oliiviviljelmät varastivat huomion. Toki huomiota tarvittiin myös muuhun, italialaisten autoilukulttuurista olette varmaan ennenkin kuulleet. Torvet soivat minulle edestä ja takaa ja vaikea sanoa oliko ne tarkoitettu varoitukseksi, tervehdykseksi, tsempiksi vaiko suomalaiseen tapaan hitaan kulkuneuvon aiheuttaman ärsytyksen kertomiseksi. Veikkaan noita kolmea ekaa. Italiassa ei ole olemassa kiirettä.

Noton jälkeen vietin kolme yötä Fontane Bianchessa. Siellä yltiöystävällinen isäntäni tarjoutui auliisti suunnittelemaan lomaohjelmaani! Mikä lomaohjelma?! 😀 Sain sieltä ihan pyytämättä fillarin käyttööni, jotta selviän 1,2km rantaan. Jos edellinen pyörä oli kehno, niin tämä oli lähes käyttökelvoton. Hyvä että tasaisella jaksoi polkea. Autokorjaamon ystävällinen mies kuitenkin pumppasi renkaisiin ilmaa ja päätin toteuttaa taas reilun 40km pyöräretken upealle kanjonille (menomatkalla 500m nousumetrejä…).

Kesken nousun pysähdyin juomatauolle vanhan talon raunion kohdalle ja kävelin talolle ottamaan pari kuvaa (n.5min). Kun tulin takaisi, joku ammattilaiselta varusteiden perusteella näyttävä maantiepyöräilijämies kannatteli pyörääni pystyssä. Olin siis vaan itse laskenut sen kumolleen maahan. Epävarman Ciao! -tervehdykseni jälkeen mies selitti italiaksi kuinka tässä pyörässä on tämä jalka, jonka avulla sen saa pysymään katsos tällälailla näin pystyssä. Kiitin tiedosta ja mies lähti jatkamaan lenkkiään kättään heilauttaen. Kuinka ystävällistä! Tai sitten hän oli vaan pöyristynyt tällaisesta polkupyörän kohtelusta.

Viimeisenä päivänä varastoin itseeni lämpöä, aurinkoa, ihanaa sisilialaista ruokaa ja ruokamarkkinoiden rempseää tunnelmaa (näistä joka aamuisista ruokamarkkinoista voisin kirjoittaa oman viiden sivun jutun) ja keskiviikkoaamuna lensin Istanbuliin. Siellä kiertelin nähtävyyksiä, kuten sinisen moskeijan ja Grand Bazaarin sekä kuljeskelin katuja maistellen erikoisia herkkuja, kuten tahmeita outoja leivonnaisia ja tietysti kebabia.

Tässä matkakertomusta kerrakseen, mutta mitä hyötyä matkasta oli kilpahiihdon kannalta? Kahteen viikkoon ei mahtunut yhtään suunniteltua treeniä, muutama pieni vaellus- ja retkityyppinen aktiviteetti vain, joissa oli kuitenkin pääosassa maisemat, eväät ja nautiskelu. Tein asioita hetken mielijohteesta ja juuri niin kuin huvitti. Tai jätin tekemättä, jos ei huvittanut. Söin joka päivä jäätelöä, muutamana päivänä kävin rannalla ja yritin puhua italiaa aina kun oli tilaisuus. Liittyy sillä tavalla kilpahiihtoon, että kaikesta nautiskelusta, aikatauluttomuudesta ja velttoilusta huolimatta (tai sen ansiosta) löysin uutta kipinää hiihtoharjoitteluun. Ei se mihinkään ollut kadonnut, mutta tässä välissä kaipasin hetkeksi ihan jotain muuta. Kaipasin lämpöä, aurinkoa, merta, jäätelö, sitruunoita ja kesäpäiviä, jolloin saa vain olla. Sain niitä kaikkia ja nyt olen entistä innokkaampi säntilliseen tekemiseen, kovaan harjoitusohjelmaan, aikatauluihin ja valmis suomalaiseen kesään. Tämän lisäksi Suomen puhtaat toimivat vessat ja muutenkin yleinen siisteys tuntuivat luksukselta reissun jälkeen. Kontrastit suuntaan ja toiseen kehittävät ajattelua, ymmärrystä ja tekevät elämästä mielenkiintoisempaa. Pitää nähdä jotain tosi likaista, että tajuaa mikä on puhdasta. Ja leppoisassa ilmapiirissä rentoutuessa tajuaa kuinka paljon kiirettä ja suorittamista elämässä yleensä on. Ja miten yksinkertainen paikallinen ruoka on parasta. Sisilia oli kyllä oikea paikka rentoutumiseen! Sitä paitsi, säkillinen itse poimittuja sisilialaisia sitruunoita ilahdutti vielä pitkään matkan jälkeen 🙂

Latautuneena back in the business

Iina