Tolkkua kaipaillen

Tolkkua kaipaillen

Tämä ei nyt liity kilpahiihtoon millään tavalla, ihan muuten vaan ajatuksia elämästä. Kilpahiihtäjäkin saattaa nimittäin joskus ajatella muutakin kuin suksien luistoa ja maitohapon sietokykyä. Tai no, hiihtoa tämä tosin koskettaa siinä mielessä, että tässä taannoin ajelimme juurikin eräältä kisareissulta kotia kohti, kun aloitimme vihdoin joululahjaksi saamamme äänikirjan kuuntelun. (Meni vain 2,5 kuukautta, että muistimme ottaa sen mukaan autoon.) Ensimmäisen cd:n jälkeen tajusin, että tälle päähenkilölle kuuluisi varmaan nauraa ja pyöritellä päätä, että miten joku voi olla noin älytön tyyppi ja ajatella enää noin. Sen sijaan tunsin suurta sympatiaa ja koin tavallaan kohtalontoveruutta. Jonkun mielestä on varmaan erittäin huolestuttavaa, että minulla on niin paljon samanlaisia ajatuksia Tuomas Kyrön humoristisen menneisyyden perään haikailevan Mielensäpahoittajan kanssa! Meidän molempien mielestä nykymaailmassa ei ole enää tolkkua. Erona on vain se, että hän on elänyt ”ennen vanhaan” ja minä en kyllä ihan ole. Voin vaan kuvitella. Lähes päivittäin kuvittelenkin, kun taistelen jonkun sähköisen järjestelmän kanssa tai muuten vaan seuraan maailmanmenoa. Kaikki on riippuvaista sähköstä ja atk-verkosta!

Nyt joku pyörittelee minulle päätään, että pitäähän kehityksessä nyt pysyä mukana. Niin pitää niissä asioissa, joissa kehitys on vienyt hyvään suuntaan. On hienoa, että nykytekniikalla voidaan pelastaa ihmishenkiä ja ylipäätään suojella ihmisiä ja luontoa sekä pitää yhteyttä helposti ja nopeasti. En minäkään halua synnyttää saunassa, mutta haluaisin, että lähiruoka ja koulumatkan käveleminen olisivat edelleen itsestäänselvyyksiä. Kyllä ei ennen kuljetettu terveitä lapsia autolla kouluun.
Uskokaa tai älkää: Minulla ei ole älypuhelinta, urheilen siis ilman treeniappseja ja spotifyta! En käytä tietokonetta tai tablettia edes päivittäin, joten pyydän anteeksi, jos päivityksesi instassa tai facessa on livahtanut ohitseni. Ja tästä huolimatta olen edelleen hengissä, jopa hyvinvoivana. Olen myös kuullut lenkillä linnunlaulua ja vaihtanut välillä pari sanaa toisen lenkkeilijän kanssa 🙂

Martti Huttusen (toinen fiktiivinen ystäväni, Miika Nousiaisen Maaninkavaarasta, suosittelen lukemaan!) mielestä jaffakeksit veltostuttivat nuorison lopullisesti, minä kohdistaisin huomion kuitenkin ensin älylaitteisiin. Niihin tosin näyttää suurimmalla osalla ihmisistä huomio keskittyvän muutenkin. Älypuhelimella tapahtuu koko ajan, se viihdyttää kun on sekunti tylsää luppoaikaa, antaa syyn olla katsomatta muihin ihmisiin bussipysäkillä ja pitäähän se kiinni sosiaalisissa verkostoissa. Pitää kiinni, vaikka joskus olisi hyvä nostaa katse oikeaan maailmaan ja jutella kasvokkain. Kyllä nuoretkin vielä osaavat avata suunsa, olen nähnyt heidän syövän hampurilaisia. En ole sattuneesta syystä itse kokeillut älypuhelinpaastoa, mutta olen kuullut sen tekevän hyvää. Saattaa vaikka huomata ympärillään uusia kiinnostavia ihmisiä ja asioita. Uskoisin myös, että uusiin ihmisiin on jopa helpompi tutustua jossain muualla kuin tinderissä.

Minunhan pitäisi olla juuri sellainen nuori aikuinen, joka kaivaa älypuhelimen esiin kassajonossa ja liikennevaloissa. Olen kohta 26-vuotias, suuren osan elämästäni elänyt tietokoneiden aikaa ja minun pitäisi opettaa älypuhelimen käyttöä isovanhemmille ja iloita koodaamisen lisäämistä uuteen opetussuunnitelmaan. Sen sijaan kaiken siirtyminen sähköiseksi ahdistaa ja vaikka ikätoverieni lailla osaan yleisimpiä laitteita kyllä käyttää, niin en sitä kovin mielelläni silti tee. Suurin syy on, että en halua olla niistä riippuvainen. Niiden maailma ei tunnu minun maailmaltani ollenkaan. Haluan elää oikeassa maailmassa, en virtuaalimaailmassa. Haluan käyttää aikani johonkin muuhun kuin älylaitteisiin ja niiden tarjoamaan viihteeseen. Tarkoitan, että tietysti lentoliput on kätevää varata netistä ja facebookista on silloin tällöin kiva seurata tuttujen ihmisten elämää, mutta jos älypuhelin pitää koko ajan olla alle 10cm päässä ja sitä vilkuillaan minuutin välein (jos on välejä) niin kyllä se jo vähän elämää rajoittaa. Kokemuksesta voin myös kertoa miltä tuntuu olla seurueessa ainoa, joka ei räplää jotain älylaitetta. On hassua katsella ulkopuolisena, kun toiset vastailevat whatsup-viesteihin ja pelaavat candycrashia kun voisi jutella vieressä istuvien kanssa. ”Nii. Mmm. Ai mitä sä sanoit? Mä nopee vastaan vaa tähän, ja tähän ja tähän.”

Minä urheilen, opetan, leivon, teen kotijuustoa, luen kirjoja ja istutan herneenversoja. Saan paljon enemmän iloa, kun teen itse käsillä, olen tekemisissä ihmisten kanssa kasvokkain ja näen tai tunnen työni tuloksen konkreettisesti. Tietysti käyn välillä lukemassa sähköpostit, katson sääennusteen tai ajo-ohjeen ja googlaan tietoja, mutta tietokone ei silti hallitse elämääni. En ole riippuvainen älylaitteiden tuomasta mielihyvästä tai mistään niiden palveluista. Se kuka nyt väittää, että ei kyllä laitteet hallitse elämää minullakaan niin kokeileppa kuinka kauan pärjäät ilman tietokonetta ja älypuhelinta, siis kokonaan ilman.

Miksi ei voida vain hyödyntää kehityksen tuomia hyviä asioita ja pitää mukana vanhoja hyviksi havaittuja asioita? Otetaan käyttöön kansalaisten terveyttä ja turvallisuutta edistäviä uusia keksintöjä, mutta säilytetään silti kynä ja paperi sekä vr:n lipunmyyntipiste.

Iloisia aikoja
Iina

PS. Vähään aikaan ei kannata yrittää tavotella.