SM-Imatra 2016
Pettymys. Se on ensimmäinen asia mitä tulee mieleen Imatran SM-viikonlopusta. Kaikki piti olla valmiina huippuhiihtoihin, mutta ei niin ei. Hätäisempi olisi voinut kuvitella perjantaiaamun kovan tuulen olevan huippukuntoisen ”huipulla tuulee” tunnetta. Tuuli kuitenkin laantui ennen starttia.
Miksi näin sitten kävi? Edellisviikonloppuna Haukiputaalla kaikki näytti vielä hyvältä. Juuri 10 ja 15 km kisat vapaalla kulki hyvin ja hallitusti. Hiihto oli helppoa ja terävää. Ylämäkiin pystyi lyömään sen minkä kerkesi ja laskuissa palautui hyvin. Viikkoa myöhemmin näin ei kuitenkaan ollut. Mäet tuntuivat liian pitkiltä ja terävyys hiihdosta oli kadoksissa. Iinalla lisäksi vielä kauden mittaan vaivanneet jalkojen puutumiset hankaloittivat entisestään hiihtoa. Kyllä se vain kismittää (lievästi sanottuna), kun on 8 kuukautta reenannut kilpailuihin ja sitten ei pysty edes yrittämään täysillä, kun jaloissa ei ole kunnolla tuntoa. Niilan hiihto lauantailla oli ihan ok:ta, mutta ei sitä SM-kisoihin ”ihan ok” hiihtoja tulla tekemään. Miesten sarjassa sijat ovat sen verran tiukassa ja aikaerot pieniä. Karkeasti laskien 0,3 sekunttia kun olisi jokaisella sadalla metrillä hiihtänyt kovempaa olisi sijoitus maalissa ollut 20.
Onneksi on täytetty harjotuspäiväkirjaa niin voi näin jälkikäteen yrittää analysoida mikä meni pieleen. Päällimmäisenä mielessä on terävyyden ja ”viimesen puristuksen” uupuminen. Kevensimme tähän viikonloppuun harjoittelua vajaa kaksi viikkoa. Ilmeisesti se oli liikaa, koska viikon kevennyksellä kulki hyvin ja lihas oli vielä terävä ja tonus tallella. Aikaisemmin reilu ja kohtuu pitkä kevennys on toiminut. Miksi sitten tänä vuonna ei? Syitä voi olla monia. Tänä vuonna ollaan harjoiteltu enemmän kuin koskaan ja lihaksisto on tottunut kuormitukseen, joten kevennys oli ehkä liian pitkä.. Entä oliko viimeisten päivien aikana jotain mikä meni pieleen? Ehkä jo vähän kaukaa haettua, mutta nukuttiin liian kuumassa? Sitä kun hauduttaa lihaksia tuntikaupalla lämpimässä ennen starttia niin ovathan ne rennot, mutta ovatko ne hereillä terävään hiihtoon niin onkin jo eri asia. Lisäksi kisa-aamut suksitestineen ja verryttelyineen venyivät liian pitkiksi ennen varsinaista starttia. Parhaat hiihdot ovat kuitenkin yleensä tulleet reseptillä: Pikkusen myöhässä kisapaikalle, suksitesti, melko napakka ja aika lyhyt verryttely ja suoraan matkaan ilman turhia seisoskeluja ennen starttia.
Entä miten henkinen puoli? Eikö sipuli kestänyt? Perjantain sprinttipetymyksen jälkeen Iinalla oli selvästi vaikeuksia latautua lauantain kilpailuun ja itseluottamuskin rakoili. Niila sen sijaan jaksoi uskoa, että lauantaina oma taso riittää hyvään suoritukseen. Tällaisessa monen kisan viikonlopussa piilee niin vaaroja kuin mahdollisuuksiakin. Jos kilpailut lähtevät hyvin liikkeelle, saa niistä paljon henkistä hyvää seuraaviin startteihin. Jos taas kilpailut eivät lähde toivotusti liikkeelle, voi olla vaikeampi latautua seuraaviin päiviin. Toisaalta voi myös ajatella, että kohta on taas jo uusi mahdollisuus. Tämän näkeminen ja oikeasti siihen uskominen vaatii opettelua ja oikeaa asennetta. Ei kuitenkaan pidä antaa itsensä uskoa, että aina on tulossa uusi mahdollisuus, vaan keskittyä ja latautua joka kisaan kerrallaan. Aina ei tule uutta mahdollisuutta!
59 päivää tässä on nyt kuitenkin aikaa rakentaa kuntoa ja latautua seuraavaan SM-viikonloppuun Taivalkoskelle. Otetaan tästä viikonlopusta oppi ja ollaan siellä viisaampia, kovempia ja valmiimpia.
Nälkää jäi.
Iina ja Niila